Olen syntyperäinen Karjalan pakolainen, joka jo aivan pienenä
jouduin tulemaan äidin mukana tänne Kanta-Suomeen. Toki minä kuulin ryssittelyä
jo ennen kouluikää, mutta onneksi en ymmärtänyt, mistä on kysymys. Varsinaista kiusaamista koin vasta koulussa,
ja se tapahtui enemmänkin opettajien kuin toisten oppilaiden taholta. Toki me
pojat aina nahisteltiin ja joskus jopa oikeasti tapeltiin, mutta ei kai siitä
tasaväkisessä ottelussa suurta vahinkoa syntynyt. Vahinko syntyikin siitä, että
jostakin syystä minut julistettiin aina tappelun aloittajaksi, vaikka olin koko
ajan toppuutellut tappelunhaluista kaveria.
Opettaja, joka tuli selvittelemään välejä, ei toki oikeasti tiennyt
mistä tappelu alkoi ja kuka oli aloittaja. Kyse oli siis sanasta sanaa vastaan,
mutta opettaja tuntui jo päättäneen, kuka oli syyllinen. Ainahan se olin minä… ryssän lapsi. Miesopettaja saattoi jopa lyödä minua, että
sai minut ”tunnustamaan” aloittaneeni tappelun. Toki minä pian opin, että
tunnustamalla teon, jota en ollut tehnyt, pääsin pelkällä jälki-istunnolla,
joka oli kuitenkin se pienempi paha. Pianhan tästä oli seurauksena se, että
toiset oppilaat syyttivät kaikesta tekemästään pahasta aina minua, ja heitä
uskottiin. Uskottiin, kun haluttiin uskoa.
Tuskinpa tänään enää opettajat niinkään osallistuvat varsinaiseen
kiusaukseen, saatikka lyövät oppilaita, mutta tilanne oli sotien jälkeen aivan
toinen. Opettaja oli ehdoton auktoriteetti, eikä väkivalta ollut lainkaan
vierasta.
Haluan sanoa tuon edellä olevan siksi, että myös opettajien
toimintaan kannattaisi kiinnittää huomiota. Läheskään aina he eivät ole täysin
syyttömiä, vaikka vetäytyvätkin vastuusta. Toki suurin osa koulukiusaamisesta
tapahtuu oppilaiden kesken, mutta aina ei opettajallakaan ole puhtaat jauhot
pussissa.
Koulukiusauksesta on sitten lyhyt matka työpaikkakiusaukseen.
Kokemukseni mukaan vain harvoin varsinaiset työtoverit sortuivat tuohon
syntiin. Kyllä se enemmän oli esimiesten harrastus, mutta kyllä toisenlaisiakin
kokemuksia on. Eniten minä ihmettelin sitä,
että juuri sellaiset, joita minäkin olin auttanut urallaan eteenpäin, iskivät
puukolla selkään.
Pari vuotta ennen eläköitymistäni yrityksessä aukesi paikka,
johon olisin ollut ainut pätevä hakija, jos olisin ottanut viran vastaan. En
todellakaan halunnut olla nuorempien urakehityksen tiellä, joten kävin hyvissä
ajoin ilmoittamassa, että en ole käytettävissä, vaan olen eläkeikääni asti
nykyisessä tehtävässä. Olisihan sen luullut olevan sillä selvä, mutta ei
tuntunut olevan… Aikanaan tuo tehtävä täytettiin, ja pahat kielet kertoivat,
että valinta oli poliittinen. Virkaan
valittiin insinööri ja minä olin DI.
Ehkä se oli paha asia, vai liittyiköhän asiaan myös politiikka? Kyseessä oli ”kepun” kunnallispoliitikko”, ja
minut tunnettiin hieman toisinajattelijana.
Kyllä minä pidin sitä työpaikkakiusaamisena, että kaveri,
josta oli tullut esimieheni, muisti kerran päivässä kysyä minulta:”Milloin jäät
eläkkeelle?” Sen ei olisi luullut vähääkään kuuluvan hänelle. Olin
moitteettomasti hoitanut tehtävääni jo liki 10 vutta, eikä tehtävän
lopettaminen ollut mitenkään suunnitteilla.
Niin se on. Sekä
koulukiusaamista, että työpaikkakiusaamista saattaa ilmetä mitä yllättävimmissä
tapauksissa. Olisiko niin, että ne joilla valtaa on, voisivat tarkkailla hieman
ympärilleen ja välillä vilkaista vaikkapa peiliin? Ei totisesti kivalta tunnu,
jos kaveri, joka ei edes olisi asemassaan ilman myötävaikutustani, alkaa
savustusoperaation. Työpaikkakiusauksissa on usein mukana politiikka, mutta
koulukiusauksissa vain harvoin.
Tähän meillä ei oikein olisi Suomessa varaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti