Onhan meitä joka junaan

Siis meitä ihmisiä on jokaiseen lähtevään kulkuneuvoon, ja osa taitaa sittenkin vielä jäädä laiturille. On olemassa ihmisryhmä, joka ei juurikaan ota kantaa maailman tapahtumiin. Toiset siksi, että eivät usko pystyvänsä vaikuttamaan niihin mitenkään ja toiset vain siksi, että ”oma suu on lähempänä kun pussin suu.” ”Aivan sama, mitä maailmalla tapahtuu”, tuntuu olevan monenkin ajatus.

Kantaa ottamattomien lisäksi on toinen ihmisryhmä, joka on ainakin ottavinaan kantaa. Minä olen antanut näille aivan oman nimen: tarinankertojat. Minun sisäisessä ajatusmaailmassani nämäkin ihmiset jakautuvat kahtia. Niihin, jotka kertovat, joskus hyvinkin värikkäästi, kertomuksia omasta elämästään ja omista kokemuksistaan. Toinen melkein yhtä vakuuttavasti esiintyvä joukko muodostuu tarinoitsijoista, jotka kertovat lukemiaan tai kuulemiaan tarinoita ominaan ja höystävät niitä sopivilla sadun pätkillä. Tarpeeksi usein näitä tarinoita kerrottuaan he lopulta päätyvät tilaan, jossa jo itsekin uskovat juttuihinsa.

Tunnen molempiin ryhmiin kuuluvia ihmisiä ja joskus olen melko ymmällä, kun saattaa olla, että oma kokemukseni ei aina vahvista noita tarinoita todeksi. Olen toki melko hyväuskoinen ja lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että tarina kuin tarina on totta, jollei toisin todisteta. Kun itsekin olen kokenut yhtä ja toista tässä maailmassa, niin en oikeastaan pidä mitään vallan suurena ihmeenä. Tuo sama kokemukseni saa kuitenkin minut myös erottelemaan ”jyvät akanoista”. On vain yksinkertaisesti asioita, jotka suurella todennäköisyydellä ovat tarua. Jos samat ihmiset toistuvasti sortuvat tähän sadun kerrontaan, minä yksinkertaisesti menetän luottoni heihin ja sijoitan heidät tuohon sadunkertojien ryhmään.

En halua nimetä nyt ketään kumpaankaan ryhmään kuuluvaksi, mutta eivät nämä tarinoitsijat taida aivan yhdettömissä olla edes Kalajoella. Joskus omatuntoni hieman kolkuttaa, kun joku henkilö kertoo jonkun melko vakavan asian tai epäkohdan, jonka totuutta minä epäilen vain siksi, että olen tottunut kuulemaan siltä suunnalta satuja. Joskus olen törmännyt ihmisiin, joiden hautajaiskutsuakin epäilisin ja ainakin vaatisin arkun aukaisua, ennen kuin olisin täysin vakuuttunut tästä murheellisesta tapauksesta.

Kuuntelin kerran entisten poliitikkojen TV-keskustelua siitä, ollaanko politiikassa rehellisiä. Kun entinen kansanedustaja sanoo, että ei olla, niin kyllä se hieman vakavaksi vetää. Ei toki suoranaisesti valehdella, mutta selvästi annetaan ymmärtää, että asiat ovat jollakin tolalla, jonka vain minä tai minun puolueeni pystyisi korjaamaan. Suoranaista valehtelua ei siis suosita, mutta suurin osa kansanedustajista uskoo, että kansa on sen verran tietämätöntä, että varma esiintyminen ja puolitotuudet riittävät vakuuttamaan äänestäjät siitä, että oikealla asialla ollaan.

Ei ole näköjään blogia, jossa en vilauttaisi sanaa rasismi. Eniten minä olen törmännyt valheellisiin väittämiin juuri maahanmuuttoa koskevissa asioissa. Milloin on kyse lastenvaunuista ja milloin jostakin muusta siihen verrattavasta asiasta. Yleensä näissä asioissa ei ole totta edes siteeksi. Lastenvaunuja vilauttelen siksi, että asian tekee vakavaksi se, että tätä tarinaa kertoi totena kansanedustaja, joka ei ollut edes ”persu”. Juuri se teki asian uskottavaksi, että kyseessä oli todella kansanedustaja. Joskus olen itsekin joutunut oikaisemaan joitakin pienemmän mittakaavan asioita, mutta siitä sain vain riitelijän maineen. Yleensä kerroinkin vain, kuinka asia oli, enkä ryhtynyt mihinkään ”juupas eipäs” -leikkiin.

Edelleen olen sitä mieltä, että ihmisten kannattaisi ottaa asioista selvää, ennen kuin uskovat mitä tahansa - tai uskovat mitään. Edes se, että väitteen takana on kansanedustaja, ei takaa väitteen totuudenmukaisuutta, vaikka oikeiden ammattipoliitikkojen suusta tuleekin suoranaisia valheita hieman vähemmän kuin ”pikkupoliitikkojen” lausumat.

Näin olen väittänyt, että ”totuus ei pala tulessakaan”, eikä esittämääni tosiasiaa voida kumota sanonnalla ”voi mitä paskaa.” Eiköhän olisi syytä kertoa mikä sitä p:llä alkavaa oikein on, minä kun en ole koskaan saanut selville.

Kyllä tämä blogi on sen verran julkinen asiakirja, että kaikki tässä totuutena esittämäni väitteet minun on velvollisuus tarvittaessa myös todistaa. Toistaiseksi tätä ei kukaan ole edes vaatinut. Perustuisikohan tuo siihen tietoon, että näyttöä löytyy, vaikka se saattaa hieman ärsyttää?