Urheilun pikkujättiläinen

En toki kuvittele itsestäni kovinkaan paljoa, vaikka tuo tämänkertaisen kirjoituksen nimi saattaisi antaa sellaisen kuvan. Ihan totuuden nimissä on sanottava, että keksin tuon nimen vanhan urheilu kirjan mukaan. Ehkäpä ajattelen juuri heitä, joita todella seuratoiminnassa tarvitaan silloin, kun jotain suurta järjestetään. Tarkoitan talkoolaisia ja vapaaehtoisia työntekijöitä. En siis mitään pistekäsineiden pitäjiä, joita niitäkin olen saleilla nähnyt ihan kiusaksi asti. Usein he saavat asiantuntemuksensa hikisistä verryttelypuseroista, joita ovat nähneet urheilijoidenkin pitävän.

Oulu on urheilukaupunki, samoin kuin Jyväskylä. Näissä molemmissa kaupungeissa olen asunut hyvin monta vuotta ja minulla olisi ollut tilaisuus sotkeutua varsin monen urheiluseuran asioihin. Pääsääntöisesti en kuitenkaan pitänyt itseäni riittävän pätevänä muuta kuin nyrkkeilijänä. Tässä lajissa olin edustanut maatamme. Olin myös voittanut juniorien Suomen mestaruuden ja saavuttanut mitaleja myös aikuisten SM-kilpailuissa. Se antoi minulle pohjan, johon oli helppo rakentaa asiantuntemusta. Niinpä sitten suoritin lajin A- valmentaja tutkinnon ja 1. luokan tuomarikortin. Olen otellut 113 ottelua ja tuominnut yli 1000 kansallista ja kansainvälistä ottelua. Aikanani toimin myös Suomen Nyrkkeilyliiton johtokunnassa ja jopa liiton valmennusvaliokunnan puheenjohtajana. En halua kerskailla saavutuksillani, sillä tosiasiassa en pidä niitä erikoisen suurina. Etupäässä kyse oli vapaaehtoistyöstä, jota tein siksi, että pidin lajista. Opin siinä työssä näkemään myös sellaista, jota en olisi halunnut nähdä, mutta palaan tähän hetken kuluttua.

Jatkan taas tätä ”itsekehua”. Lapsena harrastin myös hiihtoa ja mäkihyppyä, eikä minusta kummassakaan lajissa tullut yhtään mitään. Toki minä kilpailin, mutta kohtalaisen heikolla menestyksellä. Aikuisena ollessani minulle tarjottiin myös valmentajan tehtäviä tälläkin sektorilla, mutta olin sitä mieltä, että kokemukseni ei siihen riitä. Jalkapalloa pelasin Olli Hakalan perustamassa JPS:ssä (Jyväskylän Seudun Palloseura), ja olisin myöhemmin ollut tervetullut jonkin joukkueen huoltoryhmäänkin, mutta jälleen asetin vissiin riman liian korkealle. En pitänyt itseäni pätevänä, sillä olin kuitenkin pitänyt jalkapalloa jonkinlaisena juoksulenkkien korvikkeena. Olin siis mielestäni nyrkkeilijä, en jalkapalloilija.

Palataanpa nyt sitten näihin urheiluun kiilaaviin ”surullisen hahmon ritareihin”. Voihan se olla niin, että asetan sen riman myös toisille liian korkealle, mutta oma kokemukseni on, että vain nyrkkeilyssä olen riittävän pätevä kertomaan toisille, mitä pitää tehdä. Nyrkkeily on laji, jonka minä todella tunnen.

Omassa seurassani huomasin kuitenkin näitä ”antiurheilijoita”. Ihmisiä, jotka käyttivät urheilua keppihevosenaan päästäkseen johonkin tiettyyn asemaan yhteiskunnassa. Moni pikkupoliitikko uskoi urheilumiehenä esiintymisen tuovan jotain kannatusta mukanaan. Toinen suuri ryhmä oli poikien isät, jotka saivat minuakin suuremman kokemuksen heti, kun poika oli tuotu nyrkkeilykouluun. Hyvin usein he alkoivat opettaa minulle, kuinka nimenomaan heidän poikaansa tuli valmentaa. Eihän se tietenkään toimintaani vaikuttanut, mutta olihan se harmillista.

Tämä jälkimmäinen ryhmä oli kuitenkin hyväksi avuksi monessa asiassa. He osallistuivat toimintaan ja olivat mukana jopa rahan keräyksessäkin. Rahat oli yleensä itse kerättävä. Poikien isät olivat valmiit maksamaan jopa osallistumismaksunkin, kun lähdettiin kilpailuihin. Pääsääntöisesti nämä isät olivat siis niitä urheilun pikkujättiläisiä, jos vain heitä jaksoi kestää.

Tästä ensin mainitusta ryhmästä sanon ainoastaan: jos voitte, pitäkää heidät seuratoiminnan ulkopuolella. Ennemmin tai myöhemmin heistä on pelkkää harmia. Talkoisiin he osallistuivat vain ”neuvonantajina” ja kertomalla mitä oli tehty väärin.