Karjalainen kansanjuhla

Kyllä se niin on, että politiikka on politiikkaa ja aatteelliset harrastukset aatteellisia harrastuksia. Poliitikot yrittävät sitkeästi tunkea itseään molempiin piireihin, mutta selvästi huonommin onnistuvat tunkeutumaan kulttuuripiireihin kuin esimerkiksi urheiluun. Tätä taustaa vasten voidaankin urheiluseurat luokitella hyvin lähelle politiikkaa, sillä urheiluseurojen kautta monet poliitikot pyrkivät hankkimaan ansiotonta arvonnousua. On oletettavaa, tai ainakin he itse niin olettavat, että jonkun menestyneen urheilijan taustavoimaksi ilmoittautuminen tuo mukavasti ääniä mahdollisissa vaaleissa. 

Mihin minä tässä nyt oikein pyrin?

Pyrin sanomaan, että poliitikot pyrkivät hakeutumaan yhdistyksiin, joissa politikointi on paremmin mahdollista kuin puhtaasti aatteellisissa yhdistyksissä. Kokemukseni on osoittanut, että niissä yhdistyksissä, joissa mukana on poliitikkoja, joilla ei varsinaiseen ydinasiaan ole mitään sidoksia, syntyy lähes jatkuvasti riitoja ja erimielisyyksiä. Näillä ”yhteiskuntamme” rakentajilla tuntuu olevan taipumusta julistaa itsensä kaikkien alojen ammattilaisiksi, joten varsinaiset ammattilaiset katselevat asioita hieman nyrein mielin. Suomalaisena erikoisuutena tästä seurauksena voidaankin mainita koko urheiluelämällemme haitallinen kahtiajako (TUL ja SVUL), jolla ei tosiasiallisesti ole mitään tekemistä urheilun itsensä kanssa. Toki myönnän, että TUL:n perustaminen aikoinaan oli hyvinkin perusteltua, mutta johan viimeinenkin Tammisaaren vanki on vapautettu, ja ainakin tuo syy poistunut.

Näitä asioita ajattelin ajellessamme pois Karjalaisilta kesäjuhlilta, jossa toki oli mukana myös moniakin poliitikkoja, mutta he olivat siellä aatteen, ei politiikan vuoksi. Tässä on se ero, joka erottaa urheilujärjestöihin hakeutuvan soffaperunan todella aatteellisesta Karjalan ystävästä. Karjalan liittoon tuskin hakeutuu hämäläisiä, joilla ei ole sidoksia tuohon maakuntaan. Kokonaisuutena juhla oli hyvin lämminhenkinen, ja kaikkia tuntui yhdistävän yksi yhteinen tunne, joka ehkä on jonkinlainen kaipaus Karjalaan. Etenkin evakkotien kokeneiden harvenevassa piirissä tuo kaipaus tuntuu tosi voimakkaana, vaikka Karjala-seurat on tarkoitettu kaikille karjalaisille. Siis niillekin, jotka ovat saaneet koko ikänsä elää nykyisen rajan tällä puolella.

Ketä poliitikkoja sitten bongasin joukossamme? Politiikasta ei puhuttu, mutta eräässäkin keskustelupöydässä meitä istui ”persuista” kepulaisiin, eikä varmaan kukaan luullut itseään toistaan paremmaksi tai viisaammaksi. Tällaista henkeä en ole tavannut kovinkaan monessa yhteisössä. Kyllä siinä kyynel tuppasi silmään tulemaan, kun kolmituhatpäinen porukka veteli Karjalaisten laulun seisaalleen nousten. 

 

Kyllä siinä ihan oikeasti tuli mieleen ihmisten erilaisuus. Se tuntui siltä, että Karjalan Liitossa kaikki puhaltavat samaan hiileen, kun taas politiikkojen porukat ovat hyvinkin erilaisia, ja selkään iskettyjä puukkoja saa olla nyppimässä jatkuvasti pois.

Sellaista se elämä on. Aina ei osaa kieltäytyä, kun uskoo, että voisi olla avuksi ja että pyytäjillä on vilpitön tarkoitus. Vilpittömyys taitaa kuitenkin olla melko harvinainen luonnonvara joissakin piireissä. Rehellisyyttäkään ei ihan aina kunnioiteta, jos vaikuttaa siltä, että oma nahka on uhattuna.

Pitäisiköhän tässä kunnioitetun karjalaisen, Veikko Vennamon sanoja siteeraten sanoa: ”Kyllä kansa tietää”.