Mamumen pomo

Olenhan minä aina ollut maahanmuuttomyönteinen, mutta väkisin olen kuitenkin ihmetellyt pääasiassa rannikkoseuduilla asuskelevan kielivähemmistö asemaa. Jotenkin vaikuttaa, että he eivät ole oikein kotoutuneet edes viidessä sadassa vuodessa, vaikka ovat saaneet kymmeniä erivapauksia, joita muilta ”mamuilta” puuttuu. Heillä on jopa pysyvä paikka parlamentissamme, sillä ihan puoluekannasta riippumatta Ahvenanmaan pysyvä edustaja istutetaan RKP:n eduskuntaryhmään. Tällä taataan myös se, ettei puolue koskaan putoa eduskunnasta, sillä aina siellä ainakin yksi RKP:n edustaja on. Suomen kansalaisiksi he pääsevät heti synnyttyään, eikä heiltä koskaan ole vaadittu suomen kielen oppimista. Asia on juuri päinvastoin. Suomen kouluihin on pakolliseksi aineeksi otettu ruotsin kieli, jota etuoikeutta ei ole myönnetty edes maan alkuperäisväestölle saamelaisille. Lähes vakiona on pidetty myös RKP:n hallituspaikkaa, sillä tämän puolueen puheenjohtaja on melkein aina istutettu jonkin salkun haltijaksi, ihan riippumatta siitä, mitä tämä osaa vai osaako mitään.

Lainkaan en väitä, että puolustusministerin salkku olisi ihan kevyemmästä päästä, mutta kun tiedetään, että puolustusvoimien ylipäällikkö on aina tasvallan presidentti ja puolustusvoimien komentaja on joku korkea upseeri, niin ministeri voi sitten olla vaikka kuka. Myönnettävä on, että RKP:n puheenjohtaja Carl Haglund on kantanut tätä salkkua ansiokkaasti, varsinkin kun hän ei ole tottunut kantamaan edes omaa reppuaan sotaväessä, mutta eihän armeijajutuillaan päässyt kerskailemaan myöskään Elisabet Rehn aikoinaan. Enemmän sääntö kuin poikkeus tuntuukin olevan, että RKP etsii tuolle paikalle jonkun ”sivarin”, ettei tämä hölmöyttään sotkisi ammattimiesten asioita puuttumalla niihin. Johan me huomasimme, miten tuhoisaa jälkeä ministeri Wallin sai aikaan järjestellessään armeijan asioita. 

 Kuva: Kalle Erkkilä

Totuuden mukaan Haglundista täytyy kuitenkin sanoa, että ihan ilman sotilaskoulutusta marssii ryhdikkäästi, antaa asiantuntevia lausuntoja ja tervehtii reippaasti. Tärkeintä onkin, että varoo esittämästä omia mielipiteitään, sillä kyllä ministeriössä osataan lausuntoja kirjoittaa. Haglund ei edes yrittänyt korjata edeltäjänsä tekemiä mokauksia, vaan jätti sen kaiken Jussi Niinistön tehtäväksi. Luultavaa onkin, että Niinistö pystyy sen hieman paremmin hoitamaan. Vaikeinta onkin se saada näyttämään ihan tavalliselta muutokselta, sillä sen verran solidaarisia ministerit ovat edeltäjilleen, että mikä korjattavissa on, se korjataan huomiota herättämättä.

Poikkeuksena ovat tietenkin ne mokaukset, jotka kansa välittömästi huomaa mokauksiksi. Silloin on tietysti opeteltu jo ulkoa lause ”Se on edellisen hallituksen vika”. Monet virheet ovatkin edellisen hallituksen virheitä, ja joskus jopa sitäkin edellisen, sillä nykyhallituksen tekemät virheet tulevat esille vasta seuraavalla hallituskaudella, jolloin ne ovatkin taas ”edellisen hallituksen vikoja.” Ainahan näissä virheiden ilmenemisessä pientä viivettä ilmenee.

Ottaen huomioon, että kyseessä on eräänlainen Kokoomuksen apupuolue, on Haglund selviytynyt puoluejohtajan pestistä ihan hyvin. Tärkeintä oli, että oli Kataisen ja Stubbin kanssa samaa mieltä, niin puolue sai pysyä turvallisesti hallituksessa. Tämäkin oli rooli, jossa ei omia mielipiteitä tarvittu. Kaikesta tästä tuli sitten palkkioksi paitsi tuo paljon puhuttu ja osittain parjattukin hallituspaikka, myös ruotsin kielen turvattu asema, vaikka maa tosiasiassa onkin yksikielinen.

Se siis nyt Carl Haglundista ja RKP:stä. Haglund saattaa olla ihan mukava mies, ja tunnen monia muitakin ruotsinkielisiä, enkä voi moitteen sijaa heistä sanoa. Nämä käsitykset ovatkin syntyneet lähinnä julkisuuden ja politiikan seurauksena, eivätkä taida kovin pahasti pielessä olla. Puolueen sijoittuminen poliittisen kartan oikeaan laitaa johtuu juuri napanuorasta, joka tuntuu edelleen olevan kiinni Kokoomuksessa.