Sairasta matkailua

Kovin laaja-alaisesta matkailusta en juuri nyt aio kirjoittaa, mutta sitäkin sairaammasta. Ei minulle ihan outoa ole sairaaloidenkaan ilmapiiri, jota sain taas haistella kuun vaihteessa Kokkolassa, jonne jälleen kerran pääsin, vai oliko se nyt, että jouduin, kun olin elämäni viidettä kertaa pallolaajennuksessa. Niin niin, totta se on. Pallolaajennukseksi sitä sanottiin, vaikka en missään palloa nähnyt. 

En oikeastaan milloinkaan ole kovin hyvin viihtynyt kuuntelijana, kun joku alkaa kertoilemaan omista sairauksistaan, mutta kun nyt elämänkertaani aion kirjoittaa, niin sen verran paljon olen erilaisia hospitaaleja kiertänyt, että varsinkin ”sydämen asiat” ovat lähellä sydäntäni. Ainahan sydämen asiat ovat minulle jotain merkinneet, puhutaanpa sitten fyysisestä olemuksestani tai tunne-elämästä. Tunne-elämän takia en kuitenkaan ole koskaan sairaalaan joutunut, mutta fyysinen sydän on kuljettanut minua milloin mihinkin hospitaaliin.

Niin, siis nyt oli vuorossa taas Kokkolan keskussairaala, jossa minulle tehtiin vissiin elämäni viides pallolaajennus. ”Jännittääkö operaatio?” kysyi hoitaja minua paareilla leikkaussaliin raahatessaan. ”No ei tietenkään”,  vastasin ja olin toki rehellinen. Ihan oikeasti en pystynyt laskemaan, kuinka monta kertaa elämässäni olen sairaaloita kolunnut, mutta tosi suuri se määrä on. Lukija voisi melkein ajatella, että olen perussairas mies, mutta eihän se niin ole. Totta kai minulla on tämän ikäisen miehen tavallisimmat sairaudet, mutta kun potilashuoneessa juttelin erään katolta pudonneen miehen kanssa, totesin, että oikeasti en ole ollut sairaalassa koskaan minkään muun sairauden kuin tuon sepelvaltimotaudin takia. Seinältä toki olin pudonnut ja huonommin oli käynyt kuin tuolle katolta pudonneelle miehelle. Hän oli pudonnut pää edellä ja selvinnyt melkein säikähdyksellä. Ehkäpä minunkin pääni olisi sen tärskyn kestänyt, mutta kun olin pudonnut kyljelleni, niin tulihan siitä pitkä sairaalareissu.

Entisenä urheilijana olin joskus jopa ylpeä hyvästä fysiikastani, ja tätä jatkui aina lähes 50 ikävuoteen saakka, kunnes huomasin, että esimerkiksi Oulusta Rovaniemelle polkupyörällä ”syhkästessäni” tunsin rinnassa puristusta. Sama uusiutui pitkässä keilaturnauksessa, ja kun sitten jossakin elämäni vaiheessa kehtasin käväistä terveyskeskuksessa valittamassa, olinkin jo seuraavalla viikolla ohitusleikkauksessa Oulussa. Silloinkin oli tapahtumien alku Kokkolassa, jossa ei kai silloin vielä tehty näitä leikkauksia. Oulussa ei sairaanhoitaja silloin kysellyt, jännittääkö. Olisi minua varmasti jännittänyt, mutta kun yön yli nukuttua leikkauspäivä lähestyi ja leikkaava lääkäri tuli kyselemään, onko kysyttävää, ei minulla mitään kysyttävää ollut. Hädissäni kysäisin: ”Oletkos tehnyt näitä hommia ennen?” Kun lääkäri sanoi tehneensä jo useita, lopetin jännittämisen siihen paikkaan. Miksikäs minä olisin jännittänyt, kun toinen hoiti homman. Leikkauksen jälkeen samainen lääkäri sitten totesi, että tukkeumat olivat niin pahat, että vain vahva sydämeni oli pelastanut henkeni. Jos joku siis sanoo, että urheilusta ei ole mitään hyötyä, lyön ehdottomasti hanttiin. Kohtuullinen urheilu-ura antaa hyvän pohjakunnon sydämellekin, mutta se ei estä sepelvaltimotautia. Niinpä minullekin on sitten pallolaajennuksia tehty Tampereella, Oulussa ja Kokkolassa, ja nyt siis taas Kokkolassa.

Nyt sitten vielä kerron, mitä sairaalassa tapahtui. Aamulla menin sairaalaan omalla autollani ja vaihdettuani sairaalan kamppeet päälle aloin vain odottaa. Noin tunnin kuluttua tuli sairaanhoitaja kertomaan, mitä tapahtuisi. Ei ollut protokolla muuttunut entisestään, joten sitten mentiin sydänosastolle odottamaan, mitä tapahtuisi. Heti ei tapahtunut muuta kuin se, että minua saatellut hoitaja vaihtui, mutta pian pääsin kuitenkin pöydälle. Aina ennen oli ”vaijereita” työnnetty suoneen nivusten kautta, mutta nyt oli poikkeuksena se, että operaatioon käytettiin rannevaltimoa. En minä lääketieteellisistä termeistä paljon ymmärtänyt, mutta oikein kiva, että lääkäri koko ajan selosti, mitä hän teki. Kaksi suonta oli taas tukossa, joten niihin sitten työnnettiin vaijerit. Niissä oli laajentuva pallo,. jonka avulla suoniin kiinnitettiin tukiverkot. Niiden tarkoitus on pitää suoni auki.

Sitten ei muuta kuin yön yli tarkkailuun ja seuraavana päivänä kotiin. Parissa viikossa minusta nyt sitten pitäisi kehkeytyä ”uusi mies”. Ja jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin taas mennään näillä eväillä pari vuotta.

Politiikkaan en aio enää osallistua, sillä jos se nyt ei ehkä ole minua sairaammaksikaan tehnyt, niin ei se ainakaan parantanut ole.

Ehkäpä minä vielä keksin tehdä jotain, josta voisin vaikka kirjoittaa. Paljonhan toki olen tehnytkin. Voittanut nyrkkeilyssä SM–mitaleja, suorittanut parikin korkeakoulututkintoa, ajanut polkupyörällä Rovaniemeltä Hämeenlinnaan ja vanhalla 22 km tunnissa liikkuvalla avonaisella traktorilla Nuijamaalta Kalajoelle, melkein pysähtymättä 32 tuntia, ja täällä Kalajoellakin tuli kirkko rakennettua.

Ehkä tähän nyt pitää sotkea sen verran uskontoa sekaan, että voin sanoa: ”Vain Jumalan armosta.” En nyt sitten kyllä tiedä, mikä on ollut tuo Korkeimman voimamme tahto, sillä tuskinpa häntä on kiinnostanut se, mihin minä traktorilla tai polkupyörällä ajan. Tahtoikohan hän vain osoittaa, että kyllä ”vanhassa herrassa” on vielä potkua vaikka kirkon rakentajaksi.