Myönnän kyllä, että hallituksen
tehtävä on tuoda poliittinen näkökanta päätöksen tekoon, ettei kaikkea vastuuta
sysätä virkamiehille. Tässä järjestelmässä kuitenkin kaikki vastuu sysätään
ministereille, koska he viimekädessä tuovat asiat eduskunnan päätettäviksi. Tosiasiassa
virkamiehet ovat nuo päätökset valmistelleet joskus suuremmalla ja joskus
pienemmällä asiantuntemuksella ja ilman minkäänlaista asiantuntemusta ministeri
siten valitsee mieleisensä vaihtoehdon, jonka esittelee eteenpäin vietäväksi.
Ensimmäiseksi säätäisin siis
ministereille jonkinasteisen pätevyysvaatimuksen. Sen ei tarvitsisi olla mitään
erityisasiantuntijatasoa, mutta kyllä sen verran saisi asioista olla jyvällä,
että ei ihan olisi virkamiesten vedätettävissä. Tämä ei millään tavoin olisi
politiikan vastaista, sillä jokseenkin varma olen, että jokaisella puolueella
on jäsenistössään muutamia ihmisiä, joilla on pätevyyttä melkeinpä mihin
tahansa ministerin virkaan. Tämä pätevyys vain pitäisi asettaa ministerin
vaatimukseksi. Jos ei muuta, niin säästyttäisiin ainakin siltä kansalaisten
pilkalta, joka kohdistuu ajokortittomiin liikenneministereihin, armeijan
käymättömiin puolustusministereihin ja paperimiehiin, jotka hoitavat
oikeusministerin tonttia.
Jotta hallituksen luottamus tulisi
silloin tällöin oikeasti mitattua, olisi oltava myös niin, että kukaan ei saisi
olla päättämässä omassa asiassaan. Tämä ja tuo asiantuntijavaatimus toteutuisi
parhaiten, jos hallitus valittaisiin kokonaan eduskunnan ulkopuolelta. En usko,
että se koskaan olisi mahdotonta, mutta jos näin kävisi, että joku ministeri
tulisi valittua eduskunnasta, olisi hänen ministerikautensa ajaksi istutettava
eduskuntaan varakansanedustaja. Tietenkin tämä olisi jo varautunut
mahdollisuuteen, että näin saattaa käydä.
Olen myös sitä mieltä, että
puolueen puheenjohtaja ei välttämättä ole sopiva mies ministeriksi, vaikka joku
salkku jonkinlaisen jakoperusteen mukaan jollekulle puolueelle ”kuuluisikin”. Rohkenen
väittää, että ei nytkään pallit ihan sopivasti satu nykyisten puheenjohtajien
alle.
Kansanedustajaa koskevia
vaatimuksia rukkaisin vain sen verran, että nuhteettomuus nostettaisiin
edelleen kunniaan. Pienikin rötös tai rikosrekisterimerkintä poistaisi mahdollisuuden
nousta eduskuntaan tai edes ehdokkaaksi. Pieni kansahan meillä on, mutta ei
sentään ihan kaikilla ole rötöksiä tai rikosrekisterimerkintöjä.
Edellä oleva jo sellaisenaan
vähentäisi pelkoa, että äänestäessäni jotain tiettyä ihmistä ääneni saattaakin
hyödyttää jotain sellaista, jonka en missään nimessä haluaisi olevan
eduskunnassa. Kokonaan tämä pelko poistuu vasta, kun vaalijärjestelmä kokonaan
uusitaan. Tämä pelko siis edelleen olisi olemassa, mutta se ei enää olisi niin
tärkeä, koska todennäköisesti myös tuo toinen olisi kohtuullisen hyvä ihminen. Kokonaan
tästä pelosta voitaisiin päästä vain vaalijärjestelmää muuttamalla. Ehkäpä se
menisi liian henkilökohtaiseksi, jos joitakin nimiä mainitsisin, mutta
erityisen suuri tämä vaara on puolueissa, joissa on hyvin heterogeeninen
ehdokasjoukko.
Kolmas ehkä myös melko radikaali
uudistus olisi puoluerekisteriin pääsy. Nythän systeemi on niin yksinkertainen,
että Hintan Martatkin voisi rekisteröityä poliittiseksi puolueeksi. Viiden
tuhannen nimen kerääminen kannattajakortteihin ei nykytekniikalla ole konsti eikä
mikään. Lähes jokainen toisinajattelija voisi perustaa niin halutessaan oman
puolueen, jopa minäkin. No minä en sitä halua, sillä tosiasiassa uskon siihen,
että jos jotain muutosta haluan, on se tehtävä puolueen sisällä. Kannatusmääriin
puuttumista olisi tietysti myös äänikynnyksen asettaminen eduskuntaan ja jopa
kunnallisvaaleihinkin. Saksassa tuo kynnys on 5 %, ja sitäkin olen kuullut
pidettävän liian alhaisena.
Olisihan se hyvä alku Suomessakin. Turhat
välihuutelijat eduskunnasta jäisivät pois, samoin kun tarpeettomat
veronmaksajien elätit ja ”lehmäkaupat”, joilla joissakin tapauksissa ostetaan
näiden turhakkeiden kannatus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti