"Jos minä" -miehet

Sangen yleistä ihmisten keskeisyydessä tuntuu olevan ajatus "jos minä". Vaikka olen otsikoinutkin tämän jutun puhumalla miehistä, niin toki tarkoitan sillä ihmisiä yleensä. Olkoon sitten kyseessä vaikka tämmöinen "uskottuihin miehiin " rinnastettava sanonta. Tosiasiassa naiset ovat vielä enemmän "jos minä" miehiä kuin miehet keskimäärin. Olen jopa joskus ollut kuulevinani, että naiset ovat tehneet tästä asiasta jotenkin sukupuolisidonnaisen. Joku on jossakin sanonut, että jos naiset saisivat päättää, olisi asiat niin ja niin paljon paremmin.

Vaikka olenkin seurannut tätä ilmiötä, en ole suinkaan sulkenut itseäni tämän näkemyksen ulkopuolelle. Olen monessakin asiassa uskonut, että jos minä olisin saanut päättää, olisi asia paljon paremmin.

Jos siis olisin "Kempeleen kuningas"- niin kuin eräs sanontani kuuluu - ei Kempeleessä olisi lunta satanut milloinkaan.

Politiikka on täynnä näitä "jos minä" -miehiä. "Jos minä" olisin tämän puolueen puheenjohtaja, olisi puolue paljon suurempi. Jos minä olisin Suomen pääministeri, olisi tämä ja tuo asia ihan varmasti jo hoidettu.

Totuus on kuitenkin se, että vaikka nämä "minä"-miehet joskus saavatkin valtaa, eivät asiat juuri koskaan parane, sillä erittäin suuri osa "minä"-miehiä jää valtapiirin ulkopuolelle, ja heidän näkemyksensä on hieman toisenlainen.

"Samaan hiileen puhaltaminen" ei tule kysymykseenkään, vaan jokaisen on saatava oma hiili. Ja niin perinne jatkuu sukupolvesta toiseen.

Ihan tyypillinen "jos minä" -mies onnistuu joskus pääsemään pallille, jonne hän on aina halunnut, mutta kun asiat eivät sitten menekään niin kuin hän on halunnut, alkaa toisten syyttely. "Jos minä" -mies ei milloinkaan löydä syytä itsestään, vaan tavalla tai toisella epäonnistuminen johtuu toisista.

Demokratiassa vain harvoin nämä toisten syyttelijät pääsevät kovin pitkälle, mutta on toki sellaistakin sattunut. Selkein "jos minä" -hallitsija on entisessä Neuvostoliitossa, jonka nykyinen diktaattori ei koskaan ole päässyt yli siitä, että Neuvostoliittoa ei enää ole, vaan tuntuu haikailevan yhä vielä sen suuruuden perään ja ilmeiseksi päämääräkseen on ottanut entisten alusmaiden kaappaamisen takaisin emämaan suojiin. Jos joku on rohjennut esittää, että "Venäjä on rikas maa... käytetään sen rikkaus kansakunnan hyvinvoinnin eteen", on hänet joko vangittu tai tapettu. Menettely on täysin riippuvainen siitä, miten suuri hänen poliittinen suosionsa on, tai miten suureksi se voisi kasvaa.

Venäjän kannalta on vahinko, että osa sen entisistä "osavalloista" onnistui livahtamaan Naton suojaan, ja Ukraina on nyt hyvä esimerkki siitä miten käy, jos jäät yksin puolustamaan omaa itsenäisyyttä. Tuon suurvallan syleilyssä se on ilman muuta mennyt.

Näyttää selkeästi siltä, että uusien Nato-maiden tilalle Venäjä nyt pyrkii löytämään uusia kohteita, jotka eivät vielä ole Naton välittömässä suojelussa.

Lähinnä tässä tulee mieleen kaksi ns. puolueetonta maata, Suomi ja Ruotsi, joiden rajoilla Venäjä käy röyhistelemässä silloin tällöin.

Tuskin meistä monikaan oikeasti tietää, mitä suurvaltajohtajien mielessä liikkuu, mutta ainakin siltä näyttää, että oman kansan hyvinvointi on kovasti toisarvoinen asia omien valtapyrkimysten rinnalla.

Olen minä sitä mieltä, että "jos minä" olisin Venäjän keisari, niin antaisin naapurimaiden kehittyä ihan omaan tahtiinsa ja keskittyisin oman maan hyvinvointiin. Siihen olisi loistavat edellytykset, jos esimerkiksi sotilasmenot leikattaisiin puoleen.

Onni tässä onnettomuudessa on juuri se, että vaikka nämä "jos minä" -miehet saattavatkin saada jonkinasteista suosiota samanmielisten joukossa, ei tämä suosio yleensä riitä kovin pitkälle. Hyvän propagandan ansiosta se saattaa jossakin tapauksessa yltää väliaikaisesti jollekin tasolle, mutta tipahtaminen on yleensä melko nopeaa, jos kansa saa vapaasti päättää. Tätä kansan päätösvaltaa on tosin joskus Suomessakin rajoitettu, mutta onneksi se on ollut tilapäistä.

Väkisin tässä tulee mieleen poikkeuslaki, jolla Urho Kekkonen valittiin presidentiksi 70-luvulla. En todellakaan osaa sanoa, oliko se silloin hyväksi vai pahaksi Suomelle, mutta ainakin se oli niin poikkeuksellinen menettely, että toivon hartaasti sen jääneen viimeiseksi kerraksi tässä maassa.

Suurvaltapolitiikan ja Suomen kaltaisen pienen maan poliittisella käytännöllä on selkeä ero. Ei suinkaan kyse ole siitä, että " jos minä" -miehiä ei meillä olisi, vaan siitä, että he saavat yleensä vain kerran vaalikaudessa munata itsensä. Valtiollisessa politiikassa suomalainen tapa on, että suosio vaihtelee sen mukaan, oletko oppositiossa vai hallituksessa. Se rajoittaa "jos minä" -miesten valtakauden yhden epäonnistumisen mittaiseksi.

Paikallispolitiikassa järjestelmä on hieman toinen, toki sukua valtiolliselle järjestelmälle. Täällä kuitenkin kaikki tuntevat toisensa ja näennäisestä kannatuksesta huolimatta kovin itsekkäät pyrkyrit onnistutaan eristämään ennen suurempia vahinkoja. Kyllä näitä meilläkin riittää, mutta en nyt aivan varma ole, onko näistä kunnallispolitiikassa ollut suurempaa haittaa.

Kunnallispolitiikan suurin haaste onkin asiantuntemuksen lisääminen. En nyt ihan aktiivipoliitikkona itseäni enää pidä, mutta sen verran yhä edelleen asioita seuraan, että olen ollut huomaavinani, että monet päätökset nuijitaan pöytään ilman pienintäkään asiantuntemusta.

On se niin, että "jos minä" saisin päättää, ei tänne rakennettaisi yhtään tuulimyllyä. Niistä on pääsääntöisesti ollut maailmanlaajuisesti vain vahinkoa, mutta siitä eivät täkäläiset poliitikot tunnu välittävän.

Toinen vaihtoehto on, että voin vain todeta, että he eivät tiedä mitä he tekevät. Suomessahan ei ole tehty tutkimuksia esimerkiksi tuulivoimaloiden haitoista. On vain mielipidekyselyjä, jota on sitten tutkimuksiksi nimitetty.