Urheiluviikonloppu

”Jo vanhakin nyt nuortuu kuin lapsi leikkimään”, sanotaan vanhassa joululaulussa. Samanlaista nuortumista koin tässä viikonlopun aikana, kun seurasin kahtakin kansallisesti merkittävää urheilutapahtumaa. Molempiin olin jopa kutsuttuna, syystä tai toisesta. Ehkä en lentopalloilun Suomen cupin otteluun niinkään omasta ansiostani, vaan paremminkin Pirjon siivellä, kun hän taas kuuluu oikeasti tuohon lähitiimiin. Lauantaina nähtiin erittäin hieno ottelu Rantaperkiön Iskun ja mestaruusliigaan nousseen LiigaSärkkien välillä. Liigan vakiokalustoon kuulunut Rantaperkiö ei ollut yhtään parempi, vaikka onnistuikin voittamaan ottelun eräluvuin 3 – 2. Oikeastaan se oli yhdestä pallosta kiinni, sillä molemmilla oli noita ottelun katkaisuun tarvittavia ottelupalloja useamminkin kuin kerran. Luultavaa on, että materiaalin kapeudesta kärsinyt kotijoukkue tulee menestymään liigassa jo tulevalla kaudella, kunhan pari miestä saadaan lisää.

 LiigaSärkkien valmentaja Shailen Ramdoo, taustalla pelijoukkue.

 

Lauantaina olikin sitten vuorossa Oulun Boxing Super Night, johon minut oli sitten ihan henkilökohtaisesti kutsuttu ”elävien legendojen” joukkoon. Hienoltahan se tuntui seisoa ystäväni olympiahopeamitallimiehen Reima Virtasen vierellä ja kuunnella mielestäni tarpeetontakin ylistystä. Olihan meillä Reiman kanssa yhteisiä kokemuksia noilta ajoilta, mutta kyllä minä varsin vähäiseksi itseni tunsin tuohon suomalaisittain merkittävään urheilijaan nähden. Ehkä kuitenkin illan järjestäjän Matti Lanton mielestä olin hyvinkin merkittävä henkilö juuri pohjoisen nyrkkeilyä ajatellen. Ehkä olin, ehkä en. Itse en asiaa ole niin koskaan ajatellut, vaikka aina olen oman tonttini pyrkinyt kuokkimaan niin kehässä kuin sen ulkopuolellakin. Jos sanoisin, että ei moinen kunnia hyvältä tuntunut, niin valehtelisin. Erityisen hauska oli tavata vanhoja tuttuja ja muistella menneitä tapahtumia, joita löytyi yllättävän paljon. 

 Reima Virtanen Münchenin olympiakehässä syyskuussa 1972.

Reima Virtanen, minä, Amin Asikainen ja illan juontaja.

Monet tapaamiset olivat lämpimiä ja sydäntä riipaisevia. Henkilökohtaisesti kuitenkin merkittävin oli ehkä hetki, jolloin eteeni käveli vanhempi todella fiksun oloinen herrasmies, joka oli tullut Helsingistä valvomaan illan ainoaa ammattilaisottelua. Hän oli ammattinyrkkeilypiireissä hyvin vaikutusvaltainen Esa Lehtosaari, joka kertoi kysyneensä järjestäjiltä, että onko tuo Reima Virtasen vieressä istuva kaveri Ari Keronen. Saatuaan vahvistuksen, hän tuli tervehtimään minua. Sillä hetkellä tunsin itseni todella eläväksi legendaksi, sillä toki minä Esa Lehtosaaren tiesin ja tunsinkin hänet jotenkuten, mutta en edes muista tavanneeni tätä miestä viiteen vuosikymmeneen. Uskokaa tai älkää, niin olin kovasti erinäköinen 50 vuotta siten.

 Esa Lehtosaari

  

Ei sille mitään voi, että olen hieman nostalgiaan taipuvainen ja herkistyn siitä, että vanhat mestaritkin muistavat minut, vaikka luulen, että en koskaan ole urheilijana noussut samalle tasolle. Ehkä heilläkin on siihen omat syynsä.

”Kateus vie kalatkin vedestä”, olen kuulut sanottavan. Olisiko kuitenkin niin, että joku tuntisi kateutta minun valintojani kohtaan. En tiedä, olisiko minusta koskaan suurta mestaria tullut, vaikka olisin urheilulle kaikki paukkuni antanut. Molempia näitä urheiluviikonloppumme lajeja osasin, mutta kyllä minä elämäni painopisteen opiskeluun panostin. Löytyisikö se kateuden tai arvostuksen aihe sitten sieltä?