Vanhat hyvät ajat

Niinhän sitä sanotaan, että aika kultaa muistot ja ihmiset puhuvat vanhoista hyvistä ajoista, vaikka ne ajat eivät aina niin hyviä olleetkaan. Eivät niin, eivät ehkä absoluuttisesti, mutta pääsääntöisesi ihmiset olivat kuitenkin vähempään tyytyväisiä kuin nykyinen hemmoteltu sukupolvi, jonka käytöstavatkin antavat, ainakin minulle, aiheen hämmästellä tätä tapojen turmellusta.

Aika vähäpätöinen asia, mutta olin viikko sitten melko merkittävässä nyrkkeilytilaisuudessa ja pukeuduin sinne lähtiessä pukuun, niin kuin tapana oli ”vanhoina hyvinä aikoina”. Tein sen siksi, että arvostin lajia ja sen parissa puuhaavia ihmisiä. En lainkaan siksi, että olisin halunnut tehdä vaikutuksen. Nyrkkeilykulttuuria ymmärtämätön vaimonikin huomioi, että paikalla oli 4 – 5 hyvin pukeutunutta herrasmiestä ja epämääräinen joukko lippalakkipäisiä lökäpöksyjä. Nämä herrasmiehet minä tunsin kaikki. Olivat entisiä nyrkkeilijöitä, jotka halusivat kunnioittaa lajia ja osoittivat sen pukeutumisellaan.

Uudelleen heräsin todellisuuteen, kun olimme Karjalaseurojen Pohjoisen piirin tilaisuudessa Iso-Syötteellä. Paikalla oli ehkä parikymmentä miestä. Jossakin päivätilaisuudessa olin ainut pukuun pukeutunut. Kyllä minä sen johtopäätöksen tein, että kaikesta halailusta huolimatta he eivät arvostaneet toisiaan.

En minä nyt kansallisena kasvattajana halua esiintyä. On se ote monesti lipsunut minultakin, mutta se, mihin todella haluan kiinnittää huomiota, on tämä tilaisuuden ja toisten ihmisten kunnioittaminen. En minä pukeudu siksi, että itse näyttäisin hyvältä, vaan siksi, että osoitan toisille arvostavani heidän järjestämää tilaisuutta ja heitä. Eivät hyvät tavat mitään maksa. Kyllä minun sydämeeni koskee, kun joku farkkuihin pukeutunut nuori ahtaa sisäänsä hampurilaista lakki päässä. Kyllä vaan tekisi mieli nykäistä ruoka pois edestä.

Ja voi itku näitä ”sivistyssanoja”. Viisisanaiseen lauseeseen saadaan mahtumaan peräti kolme v:llä tai p:llä alkavaa sanaa, jotka ehkä joskus ovat tarkoittaneet jotakin, mutta kuuluvat nykyisin kuin luonnollisena osana nuorison kielenkäyttöön.

Kertookohan ikäpolvien välisestä kuilusta seuraava tapaus: Ammattikoulun tyttö käveli koulun käytävillä ja penkoi jotain käsilaukun tapaista, josta putosi lattialle peili. Tyttö nosti peilin ylös ja totesi: ”Vittu, se halkesi”, johon tytön perässä kävellyt naisopettaja tyynesti totesi: ”Nytkö vasta, varmaan kävi kipeesti.”

En todellakaan ole se, joka heittää ensimmäisen kiven, sillä minunkin lapset ovat tavalla tai toisella riistäytyneet vaikutukseni ulkopuolelle, mutta kyllä he sentään osaavat riisua hattunsa sisään tullessa, puhumattakaan syömisestä. Kyllä kasvatuksen puutetta kuitenkin ilmenee, eikä sille enää oikein mitään voi, kun nuorinkin täyttää pian 30 vuotta. Sitä niitämme mitä kylvämme.

Eivät ne ”vanhat hyvät ajat” siis aivan utopiaa ole, eikä tämä nykyinen koululaitoksemme, jossa opettajilta on viety kaikki valta, ole läheskään vanhan koulun veroinen. Sanokaa mitä tahdotte, mutta kyllä koulun tehtävä on myös kasvattaa. Läheskään kaikki vanhemmat kun eivät siihen pysty. Joskus elämä voi olla niin tiukalla, että kaikki energia menee hengissä pysymiseen ja lapset saavat selviytyä omillaan.