Sotiemme veteraanit

En minä koskaan ole väittänyt olevani sotaveteraani, vaikka sodan aikana olenkin vallatulla alueella syntynyt. Jossakin kirjoituksessa on kyllä mainittu, että olen ”viimeinen mohikaani”, jolla sinä yhteydessä tarkoitettiin kai viimeistä siellä syntynyttä ja sieltä paennutta suomalaista. Suomalaisena olen todella aina itseäni pitänyt, vaikka vastaanotto täällä Kanta-Suomessa ei aina tätä ajatusta tukenutkaan. Sain kyllä kuulla olevani ”ryssän lapsi” ja kuulin myös aikuisten naureksivan sille, kuinka karjalaiset valittivat, että kaikki omaisuus jäi Karjalaan. Tiedättekö hyvät ihmiset, miksi he valittivat? Se johtui yksinkertaisesti siitä, että kaikki omaisuus jäi Karjalaan. Se oli suurin suomalainen ”veronmaksu” kautta aikojen. Tämä vero ei hyödyttänyt Suomea, jos nyt ei sitä välillistä hyötyä lasketa, että myös karjalainen yritteliäisyys ja karjalaiset yrityksen tulivat näiden evakkojen mukana Suomeen. Kuvitelkaapa mitä tapahtuisi, jos sellainen ”veromäärä” olisi paukahtanut valtion kassaan. Puoli miljoonaa satunnaisesti valittua suomalaista luovuttaisi koko omaisuutensa valtiolle. Ei siinä tarvitsisi miettiä makeisveroa, jota ei toki omatekoisista nekuista silloin tarvinnut maksaa, kun ei nykyistä ministereistäkään kukaan ollut syntynyt.

Vanhimmat veljeni olivat ”sotapakolaisina” Ruotsissa. Osa kansasta oli myös Tanskassa, ja monet ovat vieläkin sillä reissulla. Muistan hyvin Amerikan ruokapaketit, jotka monille perheille olivat melkeinpä elinehto, sillä paitsi että sota oli vienyt karjalaisperheiltä kaiken omaisuuden, se vei myös monista perheistä miespuoliset perheenjäsenet. Sodasta palanneet miehetkin olivat usein vain ”puolikuntoisia” ja pahasti invalidisoituneita niin fyysisesti kun henkisestikin. Minunkin isäni haavoittui kahdesti ja kuoli vajaa 10 vuotta sodan päättymisen jälkeen, varmasti ainakin osittain sodassa saamiensa vammojen seurauksena. Vaikka monet selviytyivät sodasta nipin napin hengissä, kuolivat pian sodan jälkeen.

Kyllä tosiasia on se, että ilman ulkomaiden apua Suomi ehkä olisi toipunut, mutta olisi se ollut paljon vaikeampaa. Sodan jälkeinen köyhyys Suomessa pakotti monet ihmiset jatkamaan ”pakoaan” Ruotsiin, Amerikkaan, Kanadaan ja Australiaan. Varsinkin Ruotsin talouden nousuun nämä Suomesta tulleet pakolaiset olivat voimakkaasti osallisina, joskin on ehkä liian itsekästä ajatella, että vain he sen saivat aikaan.

Nämä äärimmäiset kokemukset saivat minut laajentamaan katsettani hieman Suomen rajojen ulkopuolellekin, ja opin ymmärtämään, että kansainvälistä apua tarvitaan silloin, kun joku maa joutuu aiheettoman ulkopuolisen väkivallan kohteeksi. Samalla ne tekivät minusta rasismin vastustajan. Kyllä minä sitä mieltä olen, että rasismi on kasvanut juuri tämän sotien jälkeisen sukupolven aikana ja juuri siitä syystä, että kaikki omakohtainen kokemus puuttuu ja suhtautuminen vanhempien kertomuksiin on varsin ylimielinen. Ehkä rasismi ei sellaisenaan ole rikos, mutta synti se on, naamioitiinpa se minkälaiseen muotoon tahansa.

Varmasti olemme monellakin tavoilla syntisiä, mutta aivan varma olen, että turha rasistien on taivaaseen menevään jonoon koettaa kiilata. Taivaassahan niitä ulkomaalaisia kuitenkin tulee vastaan, joten ehkäpä rasistit eivät sinne haluakaan. Tuskinpa siellä on erillistä osastoa suomalaisille.

Sankarihaudoilla on kuhinaa, kun vainajat kääntyilevät haudoissaan katsellessaan nykyisen sukupolven ymmärtämättömyyttä.