Menestystarina

Kyllä minunkin elämässäni on ollut aikoja, jolloin kaduin suorastaan syntymääni. Luulin itseäni todella epäonnistuneeksi yksilöksi, sillä likikään aina en onnistunut siinä mitä yritin. Mikä voisikaan olla pahempaa kuin epäonnistuminen? No oikeasti se on näennäinen menestys.

Kun ihminen epäonnistuu jossain, voi aina yrittää uudelleen ja pyrkiä parempaan. Jos epäonnistumisesta ei ole muuta hyötyä, voi siitä ottaa opikseen ja yrittää selviytyä hieman paremmin seuraavalla kerralla. Sitä sanotaan kehitykseksi, joka pitäisi joskus tapahtua jokaiselle. Ja hyvissä ajoin ennen kuin se on myöhäistä.

Näennäinen menestys on luonteeltaan todella salakavala. Se on petollisista petollisin, sillä se saa ihmisen yliarvioimaan todelliset kykynsä ja ottamaan usein tarpeettomia riskejä, lainkaan tajuamatta, että kyseessä on todellinen riski. Näennäinen menestys saattaa hyvinkin vaikuttaa voitolta, vaikka ihminen todellisuudessa häviää koko ajan. Siinä vaiheessa kun ”kolmas A” pudotetaan pois ”luottoluokituksesta” ja pitäisi tehdä muutoksia, se saattaa olla jo liian myöhäistä. Syyttömien leimaaminen syyllisiksi saa aikaan yleensä vain negatiivisia reaktioita. ”Kyllä kansa tietää”, sanoi aikoinaan Veikko Vennamo ja oli aivan oikeassa. Kansa tiesi, että Veikko oli oikeassa vastustaessaan korruptioita, poliittisia virkanimityksiä ja puoluetukea. Veri on kuitenkin vettä sakeampaa, ja Veikko myötävaikutti siihen, että Pekka Vennamosta tuli SMP:n seuraava puheenjohtaja. Isän kengät olivat pojalle aivan liian suuret, ja kun toiset puolueet ”älyttivät” Pekkaa tarjoamalla hänelle silloisen Postin pääjohtajan paikkaa, ei Pekka pystynyt vastustamaan kiusausta, vaan hurskaat puheet poliittisten virkanimitysten epäoikeudenmukaisuudesta vaipuivat unhon yöhön. Olisipa kyseessä ollut kuka tahansa toinen opintonsa kesken jättänyt nuorukainen, olisi Pekka ilman muuta huutanut kurkku suorana vanhojen puolueiden vääryyksistä. Kyse oli nyt kuitenkin hänestä… Veikon pojasta, joten poikkeus voitiin hyväksyä. SMP meni myös hallitukseen ja sai pari ministerin paikkaakin. Ehkäpä SMP:n ministerit eivät olleet keskimääräistä huonompia, ja jopa ministeri Leppäsen aikaansaama laki pitkäaikaistyöttömien ”pakkotyöllistämisestä” sai kansalaisilta kiitosta. Näillä lahjuksenomaisilla vedoilla muut puolueet saivat kuitenkin SMP:n vaikuttamaan ”takinkääntäjien” joukkiolta, jonka sanaan ja lupauksiin ei voi luottaa.

Kyse oli näennäismenestyksestä, jonka seurauksena SMP:n konkurssiin johtanut alamäki alkoi ja päätyi lopulta puolueen konkurssiin.

Hieman samat merkit näyttävät nyt riivaavan SMP:n raunioille perustettua Perussuomalaiset rp:tä. Eduskuntavaalien suuri ”jytky” näyttää jääneen näennäismenestykseksi, josta puolue saa syyttää vaan itseään. SMP:n ja ”persujen” tapaukset kyllä eroavat monessa asiassa toisistaan, mutta myös yhtäläisyyksiä löytyy. Molemmissa tapauksissa pyritään kannatuksen lasku vierittää toisten syyksi, vaikka kyse on oman selkärangan puuttumisesta.

Kun puolue esimerkiksi julistaa vastustavansa rasismia, on jotenkin moraalitonta yrittää ratsastaa julkirasistien siivellä. Vaikka nämä saattavat kerätä suurenkin henkilökohtaisen äänimäärän, vaikuttavat he kuitenkin vähentävästi koko puolueen äänimäärään. Kyllä minäkin myönnän, että pelottaa ”persujen” äänestäminen ihan vain siksi, että minunkin ääneni saattaisi kartuttaa jonkin rasistin reppua.

”Kyllä kansa tietää”. Minulla ei vain ole keinoa karsia näitä rasisteja pois. Olen sitä mieltä, että olipa perussuomalaisten äänimäärä kuinka suuri tahansa, jos se on näiden rasistisen aatteen aikaansaama, on kyseessä ns. näennäisvoitto. Se on kuin housuihin lirahtaisi pakkasella. Aluksi se lämmittää, mutta sitten on kahta kylmempi.