Rehellisyyden anatomia

Minulla on tapan aloittaa päivä paitsi verenpaineen mittauksella, myös aamumietiskelyllä. En toki tiedä, ovatko ne asiat silloin selkeämmät kuin muulloinkaan, mutta ainakaan sen päivän tapahtumat eivät vaivaa mieltäni. Ehkä sitäkin enemmän historia ja menneet tapahtumat.

  

Eräänä aamuna pohdin joutumistani politiikkaan ja sitä, miksi se on jotenkin tuntunut vastenmieliseltä, vaikka itsekin olen ollut siinä mukana. En toki koskaan missään keskeisessä roolissa, sillä kyllä siinä tietty likainen säväys on ollut. Luulen, että lapsena olin melko rehellinen, sillä kotona olin oppinut sen, että ”oletpa tehnyt kuinka pahaa tahansa, se on pystyttävä kertomaan”. Sen ympärille oli helppo rakentaa elämä, ja samalla se esti tekemästä niitä kaikkein pahimpia tekoja. Miksi minä sitten yleensä ajauduin politiikkaan?

En koskaan ole ollut kovin kärkäs kieltäytyjä, jos minun apuani on pyydetty. Taisi olla melko vähäinen pyyntö ensimmäisellä kerralla, kun ajauduin Kansallisiin nuoriin ja pian huomasin olevani vaalimainoksia jakamassa. Taisin olla sinisilmäisen naiivi kuvitellessani, että kaikki, mitä nuo ”sedät ja tädit” puhuivat, oli totta. Oli kotona opittu asia, että ihmisen pitää puhua totta, ja niin minäkin uskoin, että ainakin aikuiset näin menettelevät. Kieltämättä sitä ihmettelin, miksi oli niin paljon puolueita ja miksi piti asioista riidellä. Eivätkö ihmiset todellakaan tienneet mikä on totta ja mikä ei?

Myöhemmin ajauduin SMP:n opiskelijajärjestön toimintoihin lähes samasta syystä. Siis en osannut kieltäytyä, kun apuani pyydettiin, ja suurin piirtein samantapaisia nuo tehtävät silloinkin olivat. Pieniä palveluksia, joissa ei tarvinnut kertoilla tosia eikä tarinoita. Myös Veikko Vennamoa pidin rehellisenä ja suoraselkäisenä miehenä, jonka mantrat ”rötösherrojen” jahdista tekivät minuun vahvan vaikutuksen. Silloin olin jo oppinut, että ei kaikki, mitä politiikassa puhutaan, ole suinkaan totta. Pienillä valheilla yritetään saada kansa vakuuttuneeksi siitä, että juuri meidän puolueemme on oikeassa. Toki käsitin, että kaikki puolueet ovat osittain oikeassa ja osittain väärässä, mutta jo silloin halusin olla Veikko Vennamon puolella. En myöskään voinut ymmärtää, että Suomessa tarvitaan näin paljon puolueita, joille jokaiselle ei edes riitä omaa agendaa.

Näin siis jatkui minun poliittinen urani, ja painuin yhä syvemmälle puolueen sisään. Koskaan en kuitenkaan suostunut mihinkään keskeiseen rooliin, koska olin jo nähnyt, että se houkutteli ihmisiä myös valehtelemaan. Niinpä noin 40 vuoden aikana olin vain pari kertaa edes kunnallisvaaleissa ehdokkaana ja silloinkin vain silloin, kun olin suhteellisen varma, että voin auttaa puoluetta tulematta itse valituksi. Täällä Kalajoella olin kyllä ehdokkaana, mutta kuten kaikki kai muistavat, ei vaalityöni kovin mahtavaa ollut. Sen jälkeen keskityin oikaisemaan muutamia vääriä tietoja puolueesta ja sain vastaani melkoisen ryöpyn syytöksiä. En ollut koskaan törmännyt niin karkeisiin valheisiin, joilla syytöksiä tuettiin. Suoraan sanoen ihmettelin, kuinka ihminen pystyy sellaisiin!

Niin minä siis aamulla mietiskelin tätä ihmisluonnetta. Joku viisas oli joskus sanonut: ”Kun ihminen painottaa rehellisyyttään, on oltava varovainen hänen suhteensa.” Näin olen sen havainnut olevan.

Kun keskustelin kerran ystävieni kanssa ihmisten rehellisyydestä yleensä, palautti eräs kirkon vahtimestari minut maan päälle sanomalla: ”Ari, me emme ole rehellisiä, me vain pyrimme siihen.” Tuossa on varmasti suuri totuus. Kaikkein rehellisimmillään ihminen on juuri silloin, kun myöntää olevansa pikkusen epärehellinen. Eikös se Pietarikin kieltänyt tuntevansa Jeesusta?

Niin epärehellinen en kuitenkaan halua olla, että ystäväni eivät tule hautajaisiini, koska epäilevät että en sittenkään ole kuollut.