No, ei minusta sillä reissulla vielä valmentajaa tullut, eikä Pentistä nyrkkeilijää,
mutta tulipahan tutustuttua Ruotsin korkeimpaan vuoreen Kebnekaiseen sekä Kiirunassa
sijaitsevaan kansainväliseen rakettiasemaan, josta minulle oli järjestetty työpaikka.
Siihen aikaan ei nyrkkeilyllä tai edes valmentamisella oikein elänyt. Meinasin pitää
"välivuoden" koulusta, jos Ruotsi tarjoaisi minulle jotain todella hyvää.
Ei kai riittävän hyvää tarjonnut, joten matka jatkui. Varmuuden vuoksi olimmekin
ajoittaneet reissun suunnilleen tekun joululoman aikaan, niin että jos katumapäälle
tulisimme, olisi opiskelua mahdollista jatkaa saman lukuvuoden aikana. Katumapäällehän
me tultiin, mutta päätettiin vielä käydä vilkaisemassa, mitä eteläinen Ruotsi tarjoaisi,
tai mahdollisesti Norja. Tästä matkasta kirjoitinkin blogissani jo aikaisemmin (Fauskesta
- Mo i Ranaan), mutta tämä matkakuvaus päättyikin Mo i Ranaan, ja kun lupasin, että
loppumatkastakin keron jotain, niin tässähän tätä.
Tavalla tai toisella monet nuoruusaikojen matkoista liittyivät nyrkkeilyyn,
ja minulle oli muodostunut ihan hyvä verkosto kansainvälisellä tasolla. Ehkäpä joskus
kerron myös näistä tuttavistani, joista merkittävimpiä olivat kai kolminkertainen
nyrkkeilyn Olympiavoittaja unkarilainen Lazlo Papp ja ammattinyrkkeilyn maailmanmestari
Floyd Patterson, mutta kyllä porukkaan mahtuu muitakin pikkusuuruuksia.
Tällä verkostolla oli merkitystä myös tämän "rengasmatkan" matkareitin
suhteen. Norjalainen nyrkkeilyseura BK Trelve oli Trondheimissa, ja tiesin, että
sillä olisi muutamia kavereita, jotka tunsivat minut, vaikka eivät ihan lähipiiriin
kuuluneetkaan. BK Trelvellä oli tanskalainen valmentaja Byrge Byrgensen, ja tiesin
hänen olevan kiinnostunut hyvistä ulkolaisista nyrkkeilijöistä. Enhän minä mikään
tähti ollut, mutta sen verran hyvänä pidin itseäni, että uskoin norjalaisten olevan
kiinnostuneita. Minua paremmat tuskin olivat kiinnostuneita BK Trelvestä.
Matkakassamme viimeiset pennit eivät vielä olleet kuluneet, vaikka käyttäydymme
kun näin olisi ollut. Mo i Ranassa kuitenkin yövyimme paikallisessa pensionaatissa
ja ostimme ihan oikeat junaliput Trondheimiin, joten siitä ei sen ihmeellisempää
ollut kerrottavana. Matkustimme siis ihan oikeasti kun ihmiset - aivan kuin sadat
teistä. Trondheimiin päästyämme soitin heti Byrgensenille, ja kaikki alkoi tapahtua.
Byrge vei meidät kotiisa, eikä muusta majoituksesta saatu edes puhua. Trondheimissa
sitten viivymme pari viikkoa ja teimme pieniä virapelihommia. Työtä olisi ollut,
mutta siihen aikaan vaadittiin työlupaan Norjassa passit, joten vakituiset työt
jäivät haaveeksi. Kun majoituksesta ei tarvinnut maksaa ja ruokakin tuli samaan
hintaan, niin sen verran matkakassaamme karttui kolikoita, että kun siihen lisättiin
pieni Suomesta saatu summa, voitiin suunnitella paluuta Suomeen.
Jotenkin näin se reitti meni. Trondheim- Åre - Östersud – Sundsval, ja sieltä
sitten rantarataa pitkin Haaparantaan, Tornioon ja Ouluun. Rahat riittivät juuri
ja juuri junalippuun, mutta kun Åressa oltiin yö taas pensionaatissa, oli kassa
totaalisesti tyhjä, ja syödäkin pitäisi. Onneksi 60-luvulla oli vielä se käytäntö,
että kun junalippu oli jonnekin ostettu, sinne sai matkustaa vaikka metrin pätkissä
ja taas seuraava metri seuraavalla junalla. Niinpä jäimme taas Östersundissa pois,
ja Pentti, joka oli ollut aikaisemminkin Ruotsissa töissä, tiesi ruotsalaisen käytännön.
Ruotsin sairaalat ostivat verta 30 kruunua pussi, joten mennään sairaalaan myymään
verta, niin saadaan syödä. Melko pian löytyi sairaala ja ihan oikein: ostivathan
ne verta. Toki ainakin minä tiesin veriryhmäni, mutta pelkkä tieto ei sairaalalle
kelvannut, vaan ensin otettiin verikoe ja kokeen tulosta odotellessa saatiin kahvia
ja pullaa. Operaatio kävi kuin leikki vaan ja niin asteltiin lähimpään ravintolaan
tuhlaamaan nuo "verirahat". Sitten taas junaan ja Sundsvaliin. Valitettavasti
tämä juna sitten lopetti matkanteon tähän, mutta ei hätää. Suurin vaiva oli pakkanen,
joka kieli, että tosi kolkko päivä oli odotettavissa. Nythän me se konsti kutenkin
tunnettiin. Ei muuta kun sairaalaan verta myymään ja sen jälkeen johonkin lämpimään
ravintolaan syömään ja sitten pohjoisen junaan.
Östersundista olimme kyllä saaneet verikortit, mutta niitä ei voitu näyttää,
koska veremme ei olisi kelvannut, koska vasta edellisenä päivänä oli luovutettu.
Taas otettiin verikoe ja minä onneton pyörryin. ”Hauskoja poikia”, totesivat hoitajat,
kun Pentti heitti huulen. "Mites se nyt noin, eihän se eilen Östersundissa
mitään välittänyt." Luulen, että varsinainen operaatio olisi jäänyt suorittamatta,
jos olisivat tienneet, ettei se mikään vitsi ollut. Varsinainen verenluovutus meni
kyllä ihan ok.
Sitten vaan asemalle ja katsomaan, milloin pohjoisen juna lähtee. No säännöllisestihän
se juna kulki... seuraava juna tulee seuraavana päivänä. Mikäs nyt eteen? Kiristyvä
pakkanen ja vain nuo meidän verirahat, joilla oli tarkoitus syödä. Ei muuta kun
poliisilaitokselle. Ei sivistysvaltiossa voida ihmisiä heitteille jättää. Esitettyämme
asian päivystävälle konstaapelille tämä pyöritteli päätään. Ei ollut tämmöistä mies
kokenut pitkän uransa aikana ja soitteli puhelimella minne soittelikaan. Lopuksi
oli saanut Suomen konsulilta hyvää tarkoittavan neuvon: "Pistäkää ne putkaan."
No oikeastaan... siksihän me olimme tänne tulleetkin. Ihan hyviä ja lämpöisiä tuntuivat
olevan Ruotsin putkat. Toivat meille vielä patjat ja petivaatteet, joita ei tiettävästi
"naapureilla" ollut.
Ainut ikävä puoli oli, että ovi pantiin ulkopuolelta lukkoon. Kun naapurit
metelöivät koko yön, selvisi syykin siihen.
"Oisit varman menny päästämään ne pois, jos oisit ise päässyt ulos.”
Seuraavana päivänä jatkui sitten matka ihan normaalisti junalla. Kyllähän
siitäkin kertomuksen saisi, mutta kyllä se kuuluu tavallisten matkojen ryhmään,
joten totean vain, että parin päivän kuluttua oltiin taas Oulussa ja minä menin
jatkamaan opintojani aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pentti taisi mennä Imatran
voimalle viettämään sitä välivuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti