Näinhän se jatkui

Nimittäin jatkui tuo kiertomatka Fauskesta  Mo i Ranaan ja Mo i Ranasta eteenpäin. Oikeastaanhan tämä matka tietenkin oli alkanut jo Oulusta. BK Winter -niminen nyrkkeilyseura oli pyytänyt minua nyrkkeilijävalmentajaksi Kiirunaan, jossa olimme Reima Virtasen kanssa pari viikkoa aikaisemmin olleet kilpailumatkalla. Kaipa olin jonkinlaisen vaikutuksen tehnyt, kun uskoivat, että minusta olisi jotakin apua seuralle. Oulusta lähti mukaani myös Pentti, joka oli opiskelukaverini ja harrasti myös nyrkkeilyä.

  

No, ei minusta sillä reissulla vielä valmentajaa tullut, eikä Pentistä nyrkkeilijää, mutta tulipahan tutustuttua Ruotsin korkeimpaan vuoreen Kebnekaiseen sekä Kiirunassa sijaitsevaan kansainväliseen rakettiasemaan, josta minulle oli järjestetty työpaikka. Siihen aikaan ei nyrkkeilyllä tai edes valmentamisella oikein elänyt. Meinasin pitää "välivuoden" koulusta, jos Ruotsi tarjoaisi minulle jotain todella hyvää. Ei kai riittävän hyvää tarjonnut, joten matka jatkui. Varmuuden vuoksi olimmekin ajoittaneet reissun suunnilleen tekun joululoman aikaan, niin että jos katumapäälle tulisimme, olisi opiskelua mahdollista jatkaa saman lukuvuoden aikana. Katumapäällehän me tultiin, mutta päätettiin vielä käydä vilkaisemassa, mitä eteläinen Ruotsi tarjoaisi, tai mahdollisesti Norja. Tästä matkasta kirjoitinkin blogissani jo aikaisemmin (Fauskesta - Mo i Ranaan), mutta tämä matkakuvaus päättyikin Mo i Ranaan, ja kun lupasin, että loppumatkastakin keron jotain, niin tässähän tätä.

 

Tavalla tai toisella monet nuoruusaikojen matkoista liittyivät nyrkkeilyyn, ja minulle oli muodostunut ihan hyvä verkosto kansainvälisellä tasolla. Ehkäpä joskus kerron myös näistä tuttavistani, joista merkittävimpiä olivat kai kolminkertainen nyrkkeilyn Olympiavoittaja unkarilainen Lazlo Papp ja ammattinyrkkeilyn maailmanmestari Floyd Patterson, mutta kyllä porukkaan mahtuu muitakin pikkusuuruuksia.

 

Tällä verkostolla oli merkitystä myös tämän "rengasmatkan" matkareitin suhteen. Norjalainen nyrkkeilyseura BK Trelve oli Trondheimissa, ja tiesin, että sillä olisi muutamia kavereita, jotka tunsivat minut, vaikka eivät ihan lähipiiriin kuuluneetkaan. BK Trelvellä oli tanskalainen valmentaja Byrge Byrgensen, ja tiesin hänen olevan kiinnostunut hyvistä ulkolaisista nyrkkeilijöistä. Enhän minä mikään tähti ollut, mutta sen verran hyvänä pidin itseäni, että uskoin norjalaisten olevan kiinnostuneita. Minua paremmat tuskin olivat kiinnostuneita BK Trelvestä.

Matkakassamme viimeiset pennit eivät vielä olleet kuluneet, vaikka käyttäydymme kun näin olisi ollut. Mo i Ranassa kuitenkin yövyimme paikallisessa pensionaatissa ja ostimme ihan oikeat junaliput Trondheimiin, joten siitä ei sen ihmeellisempää ollut kerrottavana. Matkustimme siis ihan oikeasti kun ihmiset - aivan kuin sadat teistä. Trondheimiin päästyämme soitin heti Byrgensenille, ja kaikki alkoi tapahtua. Byrge vei meidät kotiisa, eikä muusta majoituksesta saatu edes puhua. Trondheimissa sitten viivymme pari viikkoa ja teimme pieniä virapelihommia. Työtä olisi ollut, mutta siihen aikaan vaadittiin työlupaan Norjassa passit, joten vakituiset työt jäivät haaveeksi. Kun majoituksesta ei tarvinnut maksaa ja ruokakin tuli samaan hintaan, niin sen verran matkakassaamme karttui kolikoita, että kun siihen lisättiin pieni Suomesta saatu summa, voitiin suunnitella paluuta Suomeen.

Jotenkin näin se reitti meni. Trondheim- Åre - Östersud – Sundsval, ja sieltä sitten rantarataa pitkin Haaparantaan, Tornioon ja Ouluun. Rahat riittivät juuri ja juuri junalippuun, mutta kun Åressa oltiin yö taas pensionaatissa, oli kassa totaalisesti tyhjä, ja syödäkin pitäisi. Onneksi 60-luvulla oli vielä se käytäntö, että kun junalippu oli jonnekin ostettu, sinne sai matkustaa vaikka metrin pätkissä ja taas seuraava metri seuraavalla junalla. Niinpä jäimme taas Östersundissa pois, ja Pentti, joka oli ollut aikaisemminkin Ruotsissa töissä, tiesi ruotsalaisen käytännön. Ruotsin sairaalat ostivat verta 30 kruunua pussi, joten mennään sairaalaan myymään verta, niin saadaan syödä. Melko pian löytyi sairaala ja ihan oikein: ostivathan ne verta. Toki ainakin minä tiesin veriryhmäni, mutta pelkkä tieto ei sairaalalle kelvannut, vaan ensin otettiin verikoe ja kokeen tulosta odotellessa saatiin kahvia ja pullaa. Operaatio kävi kuin leikki vaan ja niin asteltiin lähimpään ravintolaan tuhlaamaan nuo "verirahat". Sitten taas junaan ja Sundsvaliin. Valitettavasti tämä juna sitten lopetti matkanteon tähän, mutta ei hätää. Suurin vaiva oli pakkanen, joka kieli, että tosi kolkko päivä oli odotettavissa. Nythän me se konsti kutenkin tunnettiin. Ei muuta kun sairaalaan verta myymään ja sen jälkeen johonkin lämpimään ravintolaan syömään ja sitten pohjoisen junaan.

Östersundista olimme kyllä saaneet verikortit, mutta niitä ei voitu näyttää, koska veremme ei olisi kelvannut, koska vasta edellisenä päivänä oli luovutettu. Taas otettiin verikoe ja minä onneton pyörryin. ”Hauskoja poikia”, totesivat hoitajat, kun Pentti heitti huulen. "Mites se nyt noin, eihän se eilen Östersundissa mitään välittänyt." Luulen, että varsinainen operaatio olisi jäänyt suorittamatta, jos olisivat tienneet, ettei se mikään vitsi ollut. Varsinainen verenluovutus meni kyllä ihan ok.

Sitten vaan asemalle ja katsomaan, milloin pohjoisen juna lähtee. No säännöllisestihän se juna kulki... seuraava juna tulee seuraavana päivänä. Mikäs nyt eteen? Kiristyvä pakkanen ja vain nuo meidän verirahat, joilla oli tarkoitus syödä. Ei muuta kun poliisilaitokselle. Ei sivistysvaltiossa voida ihmisiä heitteille jättää. Esitettyämme asian päivystävälle konstaapelille tämä pyöritteli päätään. Ei ollut tämmöistä mies kokenut pitkän uransa aikana ja soitteli puhelimella minne soittelikaan. Lopuksi oli saanut Suomen konsulilta hyvää tarkoittavan neuvon: "Pistäkää ne putkaan." No oikeastaan... siksihän me olimme tänne tulleetkin. Ihan hyviä ja lämpöisiä tuntuivat olevan Ruotsin putkat. Toivat meille vielä patjat ja petivaatteet, joita ei tiettävästi "naapureilla" ollut.

Ainut ikävä puoli oli, että ovi pantiin ulkopuolelta lukkoon. Kun naapurit metelöivät koko yön, selvisi syykin siihen.

"Oisit varman menny päästämään ne pois, jos oisit ise päässyt ulos.”

Seuraavana päivänä jatkui sitten matka ihan normaalisti junalla. Kyllähän siitäkin kertomuksen saisi, mutta kyllä se kuuluu tavallisten matkojen ryhmään, joten totean vain, että parin päivän kuluttua oltiin taas Oulussa ja minä menin jatkamaan opintojani aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pentti taisi mennä Imatran voimalle viettämään sitä välivuotta.