Usko ja epäusko

Varmaan me usein mietimme, mihin pitäisi uskoa ja mihin ei. Joskus tunnen itseni varsin kerettiläiseksi, kun en aina ole samaa mieltä oman kirkkoni oppien kanssa. Itseäni olen koettanut lohdutella ajattelemalla, että en kovin paljon ole joutunut riitelemään omantuntoni kanssa enkä kapinoinut Raamatun oppeja vastaan. En aina ole pystynyt niitä noudattamaan; ehkäpä joskus on ollut aikoja, jolloin en ole halunnut sitä edes tehdä, mutta siitä on varmasti aikaa. Paitsi että olen siis kerettiläinen, olen jossakin määrin myös kapinallinen.

Kun Jehovan todistajien kanssa olen keskustellut heidän uskostaan, olen vain todennut, että onneksi kaikki eivät ole Jehovan todistajia. Ehkä he eivät ole eksyksissä, mutta jotakin epärealistista heidän opeissaan on. Miettikääpä esimerkiksi tätä: Jehovan todistajat evät sanojensa mukaan osallistu politiikkaan. Kun politiikan sanotaan olevan yhteisten asioiden hoitoa, kuka hoitaisi yhteisiä asioita, jos kaikki olisivat tämän sortin uskovaisia? Kun lääketiede on onnistunut pitkittämään tätä minunkin elämääni, olisi jotenkin nurinkurista, jos voisin hyväksyä kaikki tuohon uskontokuntaan kuuluvien käsitykset lääketieteellisestä hoidosta. Sen verran on elämääni pitkitetty, että olen tainnut elää jo parinkin maailmanlopun yli, joten en enää ihan tosissani odota seuraavaa ihmiskunnan tuhoa. Toki on uskottavaa, että tämäkin aurinkokuntamme joskus sammuu, sillä se on prosessi, joka on käynnissä kaikkialla maailmankaikkeudessa. Tähdet syttyvät ja sammuvat, mutta aika ja matka ovat jotenkin meidän käsityskykymme ulkopuolella.

Otin tähän esimerkiksi Jehovan todistajat, koska pidän sitä uskontoa ehkä kaikkein vieraana todellisuudelle. Olisin kuitenkin voinut ottaa esimerkiksi minkä tahansa uskontokunnan ja päätynyt samaan tulokseen. Eivät he ole pahoja ihmisiä, mutta heitä on harhaanjohdettu luulemaan, että vain he ovat oikeassa.

 

Tässä suhteessa puoluepolitiikka ei juurikaan eroa uskonnosta. Samankaltaista aivopesua ja oikeassa olemisen tarvetta, jopa uskoa, on molemmissa. Olen myös poliittisesti kerettiläinen, sillä vaikka olen joskus arvostellut jopa omaa kirkkokuntaani, en voi myöskään niellä totuutena minkään puolueen oppeja ja ajatuksia. Jokaisessa ”ismissä” on jotain hyvää ja paljon pahaa. Kun sitten tulee kriisejä, se erottaa jyvät akanoista. On ihmisiä, jotka haluavat auttaa tasapuolisesti kaikkia, niin kansakuntia kuin ihmisiäkin. On kuitenkin myös niitä, jotka kurkku suorana huutavat: ”Omat ensin” unohtaen kokonaan sen, että jokainen ihminen on yhtä arvokas. Minä kerettiläisenä olenkin tulkinnut tuon ”omat ensin” -huudahduksen hieman toisin. Minun korvissani se soi aivan kuin kuuluisi ”kaikki mulle ja toisista viis”.  Tuon ”kaikki mulle” ajatuksen turvin me yritämme vapautua velvollisuudesta ihmisenä, olipa kyse sitten kansallisesta pelastuspaketistamme tai hätääkärsivien pakolaisten auttamisesta. 

 

En usko siihen, että talouskriisimme paranee sillä, että uppiniskaisesti ulvomme: ”Hyvätuloistenkin on osallistuttava.” Olisihan se tietysti oikein, mutta olemmeko me varmoja, että heidän panoksensa on paljonkaan pienempi ja jos on, niin mitä sitten? Raamattu kertoo köyhästä leskestä, joka heitti lähes viimeiset kolikkonsa avustuslippaaseen. Jos nyt ihan oikein muistan, ei hän huudellut: ”Ovatko varakkaammat jo maksaneet?” Ehkä olivat, ehkä eivät, mutta hän antoi oman osansa.

Sama pätee siis tänäkin päivänä. Kun ihmiset pakenevat tulipaloa, on meistä osa valmis työntämään heidät takaisin liekkeihin uhraten mielenosoituksiin ja polttopulloihin huomattavasti enemmän kuin heiltä vaadittaisiin auttamiseen. Tämä pieni mutta äänekäs rasistinen lauma saa minut kyllä tuntemaan myötähäpeää. Johtuneeko sitten siitä, että minä ja meidän perheemme sai apua silloin, kun maamme tulevaisuus oli vaarassa ja mekin jouduimme pakenemaan kotiseudultamme. Se ei tapahtunut rikkauksien perässä, vaan hengen hädässä. Uskon, että suurin osa nykyisistäkin pakolaisista pakenee samasta syystä.

Joo, älkää vain sanoko minulle, että ei Suomessa ollut pakolaisia. Kyllä meitä oli ja osa meistä elää edelleen. Osa onnistui pakenemaan sotatoimialueelta, osa kuoli pakomatkalla. Kun henki on uhattuna, ei ole kovinkaan suurta eroa, tapahtuuko se Syyriassa, Välimerellä, vaiko Karjalassa. Aina se on se sama ”kemiallinen reaktio”: henki eroaa ruumiista.

Uskon, että jonkin palkkion tai rangaistuksen me joskus tulemme saamaan. Sanottakoon sitä sitten taivaaksi ja helvetiksi. Ne, jotka ovat valmiita auttamaan ihmisiä täällä maan päällä, pääsevät taivaaseen, mutta ne, jotka heiluttelevat natsilippuja rajalla ja vastustavat pakolaisten auttamista, heitetään helvettiin.