Uskontojen uhrit

Henkinen väkivalta on se, joka on saanut minut miettimään ihmisten itse itselleen luomaa yhteiskuntaa, jossa vain minä itse olen oikeassa. Oikeassa olemisen tarpeesta huolimatta tätä ylellisyyttä ei ole suotu muille kuin siihen viiteryhmään kuuluville, johon minä itsekin kuulun.

Näin tapahtuu sekä uskonnollisissa yhteisöissä että maallisessa politiikassa. Oikeassa oleminen sallitaan yhteisön jäsenille, mutta vain siinä tapauksessa, että ovat samaa mieltä yhteisön muiden jäsenten ja ennen kaikkea yhteisön johtajien kanssa. Toista mieltä olevat eivät yksinkertaisesti sovi yhteisöön, siitäkään huolimatta, että hyvin tiedetään, että ihmisen ajattelu on kuin sormenjälki. Koko maapallolta ei löydy kahta ihmistä, joiden mielipiteet olisivat aivan identtiset. Yhteisöjen johtajat pyrkivätkin keräämään ympärilleen porukkaa, jolla ei ole omia ajatuksia lainkaan. Vaikea sanoa, mistä moinen johtuu, mutta niin se vain näyttää olevan. Omia ajatuksiaan esittävät joko eristetään tai erotetaan. 

 

Poliitikot ovat hieman paremmassa asemassa kuin ns. uskovaiset, sillä poliittisista puolueista voi yleensä erota ilman sen suurempia seurauksia. Kovasti hankalat tapaukset voidaan myös erottaa, mutta tämä lienee aika harvinaista. Toki tällaistakin on tapahtunut, mutta aika harvinaista se on.  Uskonnollisesta yhteisöstä sinä voit myös erota, mutta siitä saattaa olla koko elämää pilaavia seurauksia. Kun sinua on yritetty käännyttää takaisin ja painostaa johonkin tiettyyn muottiin, eikä tässä ole kuitenkaan onnistuttu, saattaa seurauksena olla jopa lähisukulaisten vieroksunta. Sinun kanssasi ei enää olla missään tekemisissä, ei edes keskustella. Pahimmassa tapauksessa oma perhekin voi ruveta karttamaan sinua. Todellisuudessa saatat olla hartaampi uskovainen kuin nuo ”vainoojasi”, mutta uskot väärällä tavalla, etkä usko kaikkeen mitä saarnaajat tuputtavat.

Ei se nyt niin kauhea ihme ole, jos usko jo alkaa pettää, kun olet muutaman kerran odottanut maailmanloppua, eikä sitä vain ole alkanut kuulua. Eräs lahkosta eronnut ystäväni kertoi, että hänelle kävi juuri niin. Maailmanlopun jatkuvasta siirtelystä oli seurauksena se, että hän alkoi epäillä lähes kaikkia lahkolaisten aatteita ja päätti lopulta irtautua koko lahkosta. Seurauksena tästä oli, että lähes puoli sukua alkoi karttaa häntä. Vaimoni kertoi lapsena pelänneensä tulivuoren purkausta, jonka piti tuhota koko Suomen kansa. Näin oli hän lukenut jostain helluntailaisten lehdestä, ja kesti melko kauan ennen kuin hän huomasi, että eihän Suomessa edes ole tulivuoria.

Olen useimmankin kerran myös tällä palstalla kirjoittanut: ”Uskokaa mihin haluatte, mutta älkää koskaan ilman kritiikkiä.” Erityisen tarkkana tässä asiassa pitäisi olla juuri nyt, kun ns. sosiaalinen media kertoo totuutena asioista, joita ei ole tapahtunut.

Hyväuskoisia uskontojen uhreja on paljon enemmän kuin mitä yleisesti tiedetään. Kaikki eivät siitä kärsi tai eivät ainakaan tiedä kärsivänsä, mutta on niitäkin, jotka tarvitsevat peräti psykiatrista apua päästäkseen yli katalien belsebubien aiheuttamista seurauksista. Heitä varten on perustettu vertaistukea tarjoava yhdistys nimeltä Uskontojen uhrit.

Myös minä katson itseni kristityksi, mutta ainakin näillä näkymillä haluan pysyä ortodoksina. Myös toista valtion kirkkoa arvostan juuri siksi, että myöskään se ei yritä aktiivisesti käännyttää ihmisiä, vaikka jotkut sen yhteydessä toimivat herätysliikkeet niin tekevätkin.

Jotenkin vain tuntuu luonnolliselta, että ihmisen elämäntavat ovat Herrallemme tärkeämpiä kuin johonkin lahkoon kuuluminen. Joskus vaikuttaa siltä, että oman uskonnollisen lahkon väkimäärän kasvattaminen on tärkeämpää kuin sanan julistaminen, jonka pitäisi kuitenkin olla värväystä ja pelottelua tärkeämpää.

Aila Ruoho kirjassaan ”Päästä meidät pelosta” kirjoittaa muun muassa seuraavasti: ”Terve seurakunta kunnioittaa eri yhteisöihin kuuluvien lähimmäisten uskonnollisia tapoja ja vakaumusta. Vieraan uskonnollisuuden pilkkaaminen ei kuulu terveeseen hengellisyyteen. Joissakin uskonnollisissa yhteisöissä vieraille tavoille tai opeille nauretaan salaa tai avoimesti. Samaan aikaan ei kyetä näkemään oman hengellisyyden humoristisia piirteitä. Muita yhteisöjä määrätietoisesti pilkkaava tai halveksuva ryhmä ei ole hengellisenä tai henkisenä yhteisönä terve.”

Mielestäni Ruohon julistama oppi pätee niin yhteisöihin kuin yksittäisiin ihmisiinkin. Hengellisesti on tärkeintä, että uskomme jonkin meitä korkeamman voiman olemassaoloon täysin riippumatta siitä, miksi me tätä voimaa nimitämme.

Olen toistanut toistamasta päästyänikin, että elämäntapamme ratkaisevat, ei se mihin porukkaan kuulumme.