Myötähäpeää

Johan minä jossakin vaiheessa sanoin, että ei myötähäpeää tarvitsisi tuntea, sillä kyllä kai jokaisen kuuluu vastata omista teoistaan. Näinhän se periaatteessa on, mutta jokaiselle on kai jotenkin tuttu se tunne, jonka kokee silloin, kun joku töppöilee oikein pahasti tai joku tuttavamme paljastaa tyhmyytensä.

  

Myönnän, että en ihan eturivissä ollut minäkään kun ruutia keksittiin. Kotikasvatustani saan kai kiittää siitä, että osaan ottaa hatun pois päästä, kun menen ruokailuun, ja kiittää ihmisiä saamastani avusta. Ei kai se helppoa ole, kun näkee melkein aikuiset ihmisetkin istumassa jossain huoltamon baarissa kahvia ryystämässä hattu päässä. En tiedä, käytetäänkö päänahkan ja lippalakin välissä nykyisin liisteriä, sillä näyttää siltä, että nuorempi polvi ruokaileekin lakki päässä. En kai minä enää ole siinä asemassa, että minun pitäisi ketään kasvattaa, mutta kieltämättä hieman pahalta näyttää. Samoin kun kuulostavat v:llä ja p:llä alkavat sanat, joita käytetään välimerkinomaisesti lähes kaikessa puheessa.

”Maailma muuttuu Eskoseni” - eikä suinkaan aina parempaan suuntaan. Tai mikäpä minä olen tämän kehityksen suuntaa määrittelemään! Ehkä se vain tuntuu minusta siltä, ja tosiasiassa kyse on vain kulloisellekin ajalle ominaisesta tapakulttuurista ja kielen kehityksestä. Ehkä minä huolehdin aivan turhaan, sillä minun ikäluokkanihan tuon jälkipolven on kasvattanut.

Myötähäpeän tunteminenkin näyttää lisääntyvän sitä mukaa kuin vanhenen. Jopa televisiota katsellessa tulee joskus sellainen tunne, että ”voi hirveetä” ja tekisi mieli painua maan alle. Television ohjelmisto ei minulle kuitenkaan vähimmässäkään määrin kuulu. Voin katsoa tuota töllötintä tai olla katsomatta.

Ehkä aktuellein tuo myötähäpeän tunne on juuri nyt, kun poliittinen puolue, jonka ohjelmaa pidin hyvänä ja johon vuosikymmeniä myös leimauduin, osoittautuukin rasismin avulla ratsastavaksi roskasakiksi. Vaikka en enää tuohon porukkaan kuulukaan, sekoittuu oma häpeä ja myötähäpeä sellaiseksi sopaksi, että melkein kipeäksi tulen. Eihän se näin voi mennä, että ne kristilliset arvot, joita joskus puoluekokouksen alkajaisiksi tuotiin aamuhartauksissa esille, heitetäänkin yhtäkkiä romukoppaan ja aletaan järjestelemään rasistisia tilaisuuksia ja pakolaisavunvastaisia mielenosoituksia Ruotsin rajalle. Ei sillä samalla rajalla Ruotsin puolella ollut muita kun auttajia 40-luvulla, kun satoja tuhansia suomalaisia pakeni Ruotsiin.

Älkää nyt ”nutipäät” sanoko, että se on eri asia. Kyllä se on prikulleen sama asia! Sotaa ja nälkää pakenevia ihmisiä hakeutui turvallisemmille seuduille. Älkää myöskään ”lautapää-äijät” väittäkö, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. Ihan varmasti tuli, ja minä olen yksi niistä. Ihmeellisintä siinä sodanaikaisessa prosessissa olikin, että karjalaisten vastaanotto täällä Suomessa oli varsin nurjaa, mutta Ruotsi otti avosylin vastaan kaikki ne kymmenet tuhannet ihmiset, jotka silloin joutuivat pakenemaan. Osa palasi aikanaan takaisin Suomeen, mutta osa jäi Ruotsiin ja vaikutti osaltaan ns. Ruotsin talousihmeeseen. Ehkäpä noilla Syyrian tai Irakin pakolaisilla ei koskaan ole mahdollisuutta palata kotimaahansa, mutta varmuudella tiedän, että ainakin osa heistä haaveilee siitä. Varmasti tänne jäävät haluavat auttaa tätä uutta kotimaataan kaikin mahdollisin tavoin.

Kun katselin televisiosta mellakoivia suomalaisia, tunsin sekä vihaa että myötähäpeää. Tuollainen käyttäytyminen on kenties ymmärrettävää joissakin kehittymättömissä maissa, mutta Suomi pitää itseään sivistysvaltiona. Emme taida oikeasti sitä olla.

Tuollaisiin johtopäätöksiin olen tullut ylipäätään katsellessani suomalaisten mielenosoituksia milloin minkin asian puolesta tai jotain toista vastaan. Kun Suomen hallitus pyrki tekemään ohjelman, jolla syvissä pohjamudissa rypevä Suomi koetettiin taas saada nousu-urille, niin eikös vain sitäkin vastustettu mellakoimalla.

Suomalaisella luonteelle tunnusomaista näyttää olevan kateus ja katkeruus. Mistään ei luovuta, kunhan vain omat intressit saadaan hoidettua. Jälkipolvet ja ulkomaalaiset pärjätköön omillaan.

Melkein tekisi mieli sanoa, että Suomen poliisi kohtelee liian lempeästi näitä mellakoitsijoita. Myötähäpeäni säästän lippujen ja banderollien heiluttelijoille. Lakki päässä syöminen on sittenkin pieni rikos.