Kansalliset kouhakkeet

Siitä alkaen, kun ihminen on huomannut, ettei hän olekaan maapallon ainut asukas, on syntynyt yhteisöjä ja yhteenliittymiä. Aluksi ne olivat jopa välttämättömiä ajatellen elinkeinoja, suurriistan metsästystä ja erilaisten palvelusten vaihtoa. Ajan kuluessa syntyi myös sosiaalinen tarve olla toisten samankaltaisten olentojen seurassa, ja kansakunnat alkoivat muotoutua. Nämä kansakunnat olivat aluksi varsin pieniä yhteisöjä, joiden hallinto määräytyi luonnollisten auktoriteettien avulla. Kylät ja kylän vanhimmat olivat avainasemassa. Varsinaiset valtataistelut olivat erittäin harvinaisia, sillä johtajilla vain harvoin oli pyrkyryyttä olla johtaja. Yleensä yhteisö määritteli johtajalta vaadittavat ominaisuudet ja valitsi johtajansa melko yksimielisesti.

Ihminen on kuitenkin ahne olento, ja ihan kaikki eivät olleet tyytyväisiä noihin valintoihin, vaan alkoivat kylvää eripuraa yhteisöön ja heitellä kiviä rattaisiin. Aluksi nämä ihmiset olivat harmittomia, mutta yhteisön kannalta kiusallisia. Yhteisöjen kasvaessa yhä isommiksi alkoi myös itää ajatuksia siitä, etteivät ehkä kylän vanhimpien muodostamat johtoryhmät olleetkaan paras mahdollinen hallintomuoto. Syntyi ajatus, joka pohjautui siihen, että kuka tahansa voisi tulla valituksi noihin neuvostoihin, eivätkä ikä ja syntyperä olleetkaan enää avainasemassa. Myöhemmin tätä järjestelmää alettiin kutsua kreikankielisellä nimellä demokratia. Demokratia yleistyi aika pian kaikkialla maailmassa, mutta sen lieveilmiönä johtopaikoille alkoi olla pyrkyä, eivätkä kaikki pyrkyrit suinkaan olleet niitä yhteiskunnan valioita. 

 

Tänä päivänä voidaankin sanoa, että elämme varsin sekalaisessa yhteiskunnassa, jonka merkkinä ovat nuo lukuisat puolueet. Tämä siis Suomessa. Kansakunnan sopeutumattomuuden merkkinä voidaankin pitää puolueiden lukumäärää. Mitä enemmän puolueita, sitä huonommin sopeutuva kansa. Osa on yhä edelleen niin kommunismiin kallistuvia, että tarvitaan useita kommunistisia puolueita. Näitä puolueita ei luonnollisestikaan kansa tarvitse, mutta kun meidän alemmuudentunteesta pulppuaa myös vallanhimo, niin johtajien paikoille on tunkua. Tätä tunkua helpottamaan on perustettu tukku puolueita, joihin on näitä hieman nyrjähtäneitä sitten haalittu lupaamalla heille kaikenlaisia poliittisia nimityksiä. Näitä puolueita tarvitsevat ensisijaisesti siis poliittiset pyrkyrit, ei suinkaan kansa, joka on vaaleissa sanansa sanonut. Ehkä äänikynnys tervehdyttäisi lisää tätä suomalaista politiikkaa, sillä ei aivan terveeltä vaikuta myöskään noiden yhden asian liikkeiden esiintyminen Suomen eduskunnassa. Eiväthän nämä puolueet juuri mitään merkittävää ole saaneet aikaan, jollei merkittäväksi sitten katsota ”sote-soppaa” ja omien ehdotusten hyllyttämistä.

Siis kaikenlaisia kouhakkeita meidän politiikassa on. Kuinkahan mahdollista Suomessa olisi vaikkapa kaksipuoluejärjestelmä? Siinä kun olisi tarjolla vain kahdelle tuo puoluejohtajan virka.