Vanhat hyvät ajat

En ihan oikeasti usko, että Juha Sipilän hallitus lukee blogiani ja ottaa sitä sitten ohjenuorakseen säästöjä miettiessään, mutta ehkäpä olisi kiva kuitenkin sen verran vilkaista taakse, että huomaisivat sen tosiasian, että elettiin sitä ennenkin.

Tuskinpa meistä kukaan kaipaa korttiaikaan tai vuokrasäännöstelyihin, mutta ei ehkä olisi aivan huono neuvo nuorisollekaan, että älkää nimitelkö vanhempia ihmisiä aataminaikuisiksi fossiileiksi. Me olemme nähneet sen ajan, jolloin Suomi on selviytynyt, kun on pakko ollut selviytyä, eikä kovinkaan moni itkenyt kuinka kauheaa on, kun on tällainen nuoruus.

Totta kai nykyisin on helpompaa ja mukavampaa, sillä senkin olemme tällä pullalla syötetylle sukupolvelle rakentaneet, mutta olisimmekohan menneet jo liian pitkälle? Suomi on nyt ainakin sodanjälkeisen historiansa surkeimmassa tilassa, jota ainakaan minä en ota kontolleni.

Kun nykyisten leikkauksien aikana alan kertoilla, kuinka lasten oli ihan itse matkustettava kouluihin ja kaikissa ns. toisen asteen oppilaitoksissa oli lukukausimaksut, joita pidettiin aivan luonnollisena, niin nykyinen pullamössösukupolvi melkein valuttaa kyyneleitä, kuinka nyt on toiset ajat. Onhan ne… paljon surkeammat… sillä tämän maan rakentanut väestö vanhenee, ja väki vähenee.

En halua korostaa itseäni, mutta vaikeaa minun on toisista puhua, kun kokemukset kuitenkin ovat hyvin omakohtaisia, joten olen niitä nyt sitten poiminut ihan esimerkin vuoksi.

En tiedä missä kulkee koulukyytien kilometriraja, kun minun aikanani olivat sukset, potkukelkka ja polkupyörä ainoat kulkuvälineet, joilla kouluun kuljettiin. Minä toki asuinkin varsin lähellä koulua, kun matkaa ei ollut edes viittä kilometriä, joten en viitsi edes esimerkkinä pitää koulukyytien puuttumista.

Ehkä jonkin esimerkin sen aikaisesta asenteesta kuitenkin voisin kertoa. Varmaankaan moni ei voi sanoa muistavansa, mutta moni on varmaan historiasta lukenut, että vuonna 1956 oli maassamme yleislakko. Kyllähän se meitä toisella kymmenellä olevia pojankoltiaisia vähän harmitti, kun oli harrastettu mäkihyppyä Vaajakosken ”pikkumäestä” ja oli juuri päätetty mennä laskemaan Jyväskylän ”isosta mäestä”, jonne oli kotikylästä matkaa reilut 10 kikometriä. Kyllä se pohtimaan pisti, että mites nyt mentäisiin, kun ei julkisen kulkupelit kulkeneet. ”Ei mennä ollenkaan” ei ollut edes vaihtoehto, sillä sellainen ei kuulunut suunnitelmiin. Sitten se välähti, että ”onneksi” oli yleislakko, joten junatkaan eivät kulkeneet. Radalle oli matkaa vain kilometrin verran, ja siitä olisikin sitten jo ihan hyvä hiihtää mäkisuksillakin kaupunkiin. Näin myös meneteltiin ja isosta mäestä laskettiin. Eihän se mikään Oberstdorf ollut, mutta siitä nyt ei ollutkaan kysymys.

Opiskelut aloitin Oulun teknillisessä oppilaitoksessa v. 1965. Siihen aikaan ei ihan joka kylässä ollut näitäkään oppilaitoksia, joten minäkin hakeuduin aika kauaksi kotikaupungistani. Sellaisesta asiasta kuin opintotuki ei ollut kukaan koskaan kuullut. Niinpä minäkin otin pankista lainan, jonka äitini takasi, eikä muuta kun Ouluun, jossa sitten mukisematta maksoin lukukausimaksun ja aloin pakertaa opin tiellä. Aikanani valmistuin minäkin, sillä siihen aikaan ei opintoja keskeytetty kuin oikein pahassa pakossa, eikä kouluja vaihdeltu ihan fiiliksen mukaan. En muista kyllä koskaan itkeneeni, kuinka kurjaa on kun on lainaakin, mutta kyllä se kieltämättä jonkinasteista vastuuntuntoa kasvatti. Niinpä opinnot tuli suoritettua ja velat maksettua, ja vaikka myöhemmin sain kokeilla myös näitä yhteiskunnan tukemia opintoja, pidän tuota ”tekun” aikaa parhaana opiskeluaikanani.

Ihmeellistä se on, että nykyisin ei osata edes politikoida ilman valtion tukea, joten ei ihme ole että pulassa ollaan.

 

On olemassa kulttuureja, joissa vanhempia ihmisiä arvostetaan ja heidän kokemuksiaan yritetään hyödyntää. Suomalaisen ”nuorison” ainoat argumentit ovat kuitenkin: ”Se on aataminaikainen fossiili” tai sitten: ”Nyt eletään tätä aikaa.” Huomenna eletään huomista, mutta se saattaa olla kurjempi kuin nuo ”vanhat hyvät ajat.”

Ihan vain opin vuoksi kannattaisi kysyä, miten pärjättiin silloin, kun ei ollut erilaisia tukia ja koululaiset joutuivat ihan itse hakeutumaan kouluun. Kokemuksesta voin vakuuttaa, että ei ainakaan onnettomampia oltu.