Viherterrori

Suomalaiset kauhistelevat Lähi-idässä tapahtuvia ääri-islamistien julmuuksia ja terroritekoja. Julmia ne ovatkin, eikä meidän länsimaisten ole niitä kovin helppo hyväksyä, siitäkään huolimatta, että esimerkiksi Natsi-Saksassa tapahtui vielä toisen maailmansodan aikoihin juuri samanlaisia tapauksia. Kun mennään ajassa vielä taaksepäin, löytyy meidänkin historiasta samanlaisia veljessodan kauhuja. Edes se, että kristitty Breivik syyllistyi Norjassa kymmenien nuorten teurastukseen ja esimerkiksi Pohjois-Irlannin ”uskonsodissa” tapettiin useita täysin syyttömiä ihmisiä, ei tee näistä teoista oikeutettuja. Se ei edes selitä niitä, mutta antaa ehkä oikean perspektiivin tapahtumille. Jos selitystä on jotenkin haettava, on kai kyse siitä, että Lähi-idässä ei kuolemaan yleensäkään suhtauduta yhtä vakavasti kuin esimerkiksi meillä Suomessa. Suurin osa kansasta ei sielläkään hyväksy näitä tekoja.

Täällä Suomessa meillä on ihan oma terroristijärjestö, jonka toimintaa osa eduskuntaa suojelee siitäkin huolimatta, että se rikkoo jatkuvasti lakia ja häiritsee lainkuuliaisten kansalaisten työtä ja ulottaa joskus toimintansa vieraalle maallekin. Se on vihreä liike, joka sai toimintaansa alun Koijärveltä ja järjestyi myöhemmin poliittiseksi puolueeksi, vaikka jo tuo alku syntyi tukusta tekoja, jotka täyttivät lain määritelmän rikoksen tunnusmerkeistä. Ainut hyvä puoli asiassa on, että vihreiden terroriteot eivät pääsääntöisesti kohdistu ihmisiin, vaikka siinä sivutuotteena saattaa hyvinkin paljon syntyä vaaratilanteita.

Vihreiden toiminnasta vain aniharvoin on muuta kuin haittaa. Niinpä onkin enemmän sääntö kuin poikkeus, että näihin tuskin tehoaa edes rukous ”Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät mitä he tekevät.” Pääsääntöisesti he eivät tiedäkään, sillä kaikissa vihreiden toimissa on takapiruna ollut joku täysin asiaa tuntematon ”tollero”. Vaikka kuinka koettaisin olla joskus nimiä mainitsematta, niin kovasti olen ihmetellyt, että mitä pätevyyttä on esimerkiksi Ville Niinistöllä tai kalajokisella Hanna Halmeenpäällä, kun keskustellaan ydinvoimasta. Anteeksi kovasti, mutta en taida olla ainut, joka tätä on ihmetellyt.

Lähes sankarin viitan harteilleen saanut Sini Saarela olisi varmasti kovaa valuuttaa eduskuntavaaleissa, vaikka luultavaa on, että ei hänellä sielläkään olisi muuta kuin häirikön rooli tarjolla. Kyllä minä kieltämättä hieman pahoillani olen Saarelan kohtelusta Venäjällä hänen osallistuttuaan terroritekoon venäläisellä öljynporausaluksella. Pahoillani olen siitä, että häntä ei tuomittu tekojensa mukaan, vaan Venäjä antoi armon käydä oikeudesta. Mikäpä siinä, mutta siitä tuskin on tytölle opiksi ja ojennukseksi. Jos itse olisin saanut tuomarina istua, niin olisin paukutellut pöytään lain salliman enimmäistuomion nimenomaan terrorismista. Sitähän se nimenomaan oli. Raskauttavana asianhaarana näen sen, että useiden ihmisten henki oli vaarassa, vaikka ihan oikeasti en tiedäkään, mitä porukka aikoi tehdä.

En minäkään toki kaikkea tässä maailmassa hyväksy, mutta en minä sentään kenenkään laillista ammattia ala vaarantamaan siitäkään huolimatta, että en hänen toimiaan hyväksy. Meillä on laki, joka asettaa raamit toiminnalle, ja ainoat hyväksyttävät keinot lienevät puhe ja kirjoitus. Mielenosoituksillakin on tapana karata käsistä, joten ainakin varauksella niihin tulisi suhtautua ja lähteä lippujen kanssa barrikadeille vain todella poikkeuksellisissa oloissa.