Tasa-arvoista taivallusta

On se niin varsin ihmeellistä, että me tasa-arvoiset taivaltajat emme erota tasa-arvoa ja tasapäisyyttä toisistaan. Ei ihmisiä voida tehdä tasa-arvoisiksi, sillä me olemme syntyneet tälle planeetalle kukin omine eväinemme. Lähtökohtaisesti olemme siis eriarvoisessa asemassa, eikä se siitä lainsäädännöllä tai poliittisilla päätöksillä miksikään muutu. Kokonaan eri asia on sitten tasa-arvoinen kohtelu. Tasa-arvoiseen kohteluun on jokaisella ihmisellä oikeus, riippumatta niistä eväistä jotka hän on syntyessään saanut.

Lain säätäjä on varmasti ihan hyvää tarkoittaen säätänyt joukon lakeja, joiden tarkoitus on ollut ihmisten tasa-arvoinen kohtelu, mutta tehnyt kuitenkin lain joka on tasa-arvoisuuden irvikuva. Miespaikat ja naispaikat erilaisia virkoja tai toimielimiä muodostettaessa ovat suurta pelleilyä tasa-arvon kustannuksella.

Miettikääpä nyt tätä. Meillä on käytettävissä vaikkapa seitsemän ihmistä johonkin tieteelliseen projektiin. Heistä kolme on erittäin ansioitunutta asiantuntijaa, mutta kaikki miehiä. Jäljelle jää kaksi vähemmän ansioitunutta miestä ja samoin kuin kaksi vähemmän ansioitunutta naista. Projektiin tarvitaan neljä ihmistä. Ehdottomasti neljä, mutta vain neljä, joiden odotetaan olevan tosi päteviä alallaan. Mitä tehdä? Eikö oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen ratkaisu olisi se, että tähän tiedemiesryhmään nimettäisiin nuo kolme ”huippua” ja pätevin jäljelle jäänyt. Tämän uskoisin olevan oikeudenmukaista ja ehdottoman tasa-arvoista, sillä tämä sama valintaperuste koskisi heitä kaikkia. Todennäköistä on, että jokainen noista ihmisistä pitäisi sitä oikeudenmukaisena ratkaisuna. Nyt on kuitenkin niin, että nykyinen ”epätasa-arvolaki” saattaa määrätä, että ryhmässä on oltava yhtä monta molempia sukupuolia. Noista huippumiehistä siis yksi joutuisi syrjään vain siksi, että on väärää sukupuolta, ja hänen tilalleen valitaan nainen, joka ehkä on porukan heikoin lenkki. Tosiasiassa tätä eikä mitään muutakaan lakia voi pitää tasa-arvoisena, jos se suosii jompaa kumpaa sukupuolta vain sukupuolen perusteella.

Todellista tasa-arvoa on se, että olipa tehtävä kun tehtävä, siihen valitaan paras mahdollinen henkilö, täysin riippumatta sukupuolesta ja säädystä.

Kyllä minä myös mieleni pahoitin, kun arvokasta avioliittoinstituutiota haluttiin pilkata nimittämällä mahdollisia homoavioliitoja ”tasa-arvoisiksi avioliitoiksi”. En minä homoja vastusta, sillä olen syvästi tietoinen, että tuskinpa kukaan synnynnäisille taipumuksilleen mitään mahtaa, mutta kyllä kai meidän ”normaali-ihmisten” tulisi kuitenkin tajuta, että jossakin se ymmärtämisen raja kulkee. Laki on vain silloin tasa-arvoinen, kuin se kohtelee kaikkia ihmisiä samalla tavalla. Nykyisin voimassaoleva avioliittolaki on juuri sellainen. Ei ole heterojen vika, jos joku mies tai nainen ei voi tai halua noudattaa tätä lakia. Tällainen käyttäytyminen ei tee laista epätasa-arvoista. Sen sijaan epätasa-arvoinen on se laki, joka on räätälöity nimenomaan pientä erityisryhmää varten.

Tässä nyt vain pari tunnetuinta ”pöljyyttä”, mutta en voi olla ottamatta esille vielä koulu-uudistusta, joka tapahtui 60 – 70 lukujen vaihteessa. Silloin nimittäin vallassa ollut ”nappulahallitus” päätti, että kaikilla koululaisilla on suora tie lukioon ja yo-kirjoituksiin. Oppikoulut lakkautettiin eikä mihinkään tarvinnut pyrkiä. Tässäkin asiassa vedottiin tasa-arvoon väittäen, että se tarjoaa samat mahdollisuudet kaikille koululaisille. Ikään kun koululaiset aikaisemmin olisivat olleet jotenkin epätasa-arvoisessa asemassa.

Tämän seurauksena piti sitten ns. ”opintoennätyksiä” rukata alaspäin ja yo-kirjoitusten tasoa laskea, niin että tyhminkin niistä selvisi. Fiksuimmat läpäisivät ne selkäydinreflekseillään, mutta kaikkein tyhmimmät tarvitsivat yhä edelleen tukiopetusta. Missä se sitten kokonaisuutena näkyi, oli huonona menestymisenä kansainvälisissä Pisa-tutkimuksissa.

Apu-lehden toimittaja Matti Jämsä taisi olla aikoinaan tasa-arvon esitaistelija osallistuessaan 60-luvulla missikilpailuihin. Kuka vielä muistaa?