Siirtolaiselämää

Varmaan olen jo moneenkin kertaan kertonut, että olen syntyperäinen Karjalan pakolainen Pitkärannasta. Siitä syystä tämä teksti ilmestyy nyt myös Pitkärannasta ja sen historiasta kertovaan blogiini ”Pitkärannan paroni”. Tämä nyt ei kuitenkaan Pitkärantaa liippaa edes läheltä, mutta kertoopa sitä historiaa, jonka monet siirtolaiset ovat eläneet kuka mistäkin syystä. Kaikkein suurin syy on kai ollut tuo muuttokynnyksen aleneminen, niin ettei sillä juurikaan ole suurta väliä missä elää, kunhan elää. Siinä ne 10 vuoden paikkeilla ovat ne pisimmät yhtämittaiset asuinseudut ja eiköhän opiskelu- ja työsuhteetkin rajoitu 1 – 10 vuoden tietämiin. Ei se muutto aina tyytymättömyyden ilmauskaan ole, vaikka joskus kai se sitäkin on ollut. Kyllä minä epäilen, että en ole ainut siirtolainen, jolla on samantapaisia kokemuksia, jos vain nousisivat kertomaan niistä. Jopa minäkin tunnen muutamia, joten kovasti epäilen, että se kaiken ”pahan” juuri löytyy Karjalasta. Suurin osahan tuolta sotatoimialueelta paenneista on jo saanut multaa peitokseen, joten autenttiset kertomukset alkavat olla vähissä. En aio minäkään ihan yksityiskohtaisesti jokaista asuntoani tai asuinpaikkani kuvata, sillä tuskinpa se edes ihmisiä kiinnostaa. Tässä yhteydessä lienee riittävää, kun kerron, että niitä asuinpaikkakuntia on ollut parikymmentä ja asuntoja ehkä kymmenkunta lisää.

Ensimmäiset elinvuoteni kuljin vanhempieni mukana enkä niistä juuri mitään muista. Kuulopuheina olen kuullut mainittavan ainakin Veitsiluodon ja Suolahden, mutta oletettavasti noihin välittömästi sodan jälkeisiin vuosiin sopii joitain muitakin pysähdyspaikkoja. Pysähdyspaikkoina minä noita paikkoja pidän enkä ihan asunnoksikaan luokittele jokaista repunsäilytyspaikkaa. Elämä vain oli silloin sellaista, ja jälkensähän se jätti myöhempäänkin elämään.

Ensimmäiset muistikuvat elämästäni alkoivat hahmottua Jyväskylän maalaiskunnan Vaajakoskelta, jossa aloitin kouluni ja jossa ehkä muutenkin muokattiin niitä elämän ensimmäisiä aakkosia. Koin ensimmäiset ”hukkumistapaukseni” sekä omakohtaisina ”läheltä piti” tapauksina, että kaverieni todellisina menehtymisinä. Järvien rannalla kun asuttiin ja hyvin monet leikeistä liittyivät veteen ja jäähän. Vaajakoskella sai alkunsa myös moni urheiluharrastus, aina nyrkkeilyä myöten. Nyrkkeilystähän minun spesiaalilajini sitten tulikin, vaikka luultavaa on, että myös monessa palloilulajissa olisin ollut vähintään kohtalainen, josta kiitos pitkän ja sopusuhtaisen kropan. Kaipa sitä ruokaa oli riittänyt evakkotaipaleesta huolimatta.

Jouluaatto 1953 jäi mieleen erityisen surullisena tapauksena, sillä isä menehtyi silloin sydäninfarktiin, jonka juuret olivat epäilemättä sodan seurauksia, vaikkei sitä sellaiseksi luokiteltukaan. Niinpä me lapsetkaan emme jääneet sotaorvoiksi, eikä äidistä tullut sotaleskeä. Jotain korvauksia kai olisi saatu, mutta kun isä kuoli ”liian myöhään”.

Pari vuotta isän kuoleman jälkeen muutimme sitten Jyväskylän kaupunkiin, ja minä aloitin tosi pitkän opintotaipaleeni. Ammattikoulu, sen jälkeen kaupungin palveluksessa armeijaan asti. Sotaväen suoritin Obbnäsissa, johon silloin perustetuista urheilujoukoista osa oli sijoitettu. Olihan se pala historiaa sekin, sillä sain olla ensimmäisten urheilujoukkojen ensimmäisessä saapumiserässä.

Pitkä loikka olikin sitten Kirkkonummelta Ouluun, jossa aloitin Teknillisen koulun heti armeijan jälkeen. Siihen aikaan ”tekuja” ei vielä ollut joka kylässä, joten niihin oli vaikea päästä ja ne olivat usein kaukana kodista. Oulusta tulikin sitten eräs pitkäaikaisemmista asuinpaikoistani, joskin sielläkin olo hieman pätkittyi erilaisten komennusten myötä. Jopa Ruotsissakin oli pari vuotta, niin kuin niin moni muukin 60- luvulla. Kassin paikka Oulussa kuitenkin oli useita vuosia, ja ehkä se on eräs niistä kylistä, joka on jälkensä jättänyt. Sellaisia parin kolmen vuoden työpaikkoja on sitten ollut useitakin, joista minulle merkittävin oli Hämeenlinnalainen Skogster oy, jonka teknillisen osaston päällikkönä sain työskennellä 70- luvulla useita vuosia ja olisin kai vieläkin, ellei firmaa joskus vuosikymmenen lopussa olisi myyty Keskolle. Hämeenlinnasta sitten Rovaniemen kautta taas takaisin Ouluun, jossa itseni työllistämisen ohella suoritin myös insinöörin tutkinnon. Tosin nyt oli tutkinnon fyysinen suorituspaikka sekä Raahessa että Ylivieskassa, perättäisinä vuosina. Molemmille paikkakunnille olin onnistunut hankkimaan kassille säilytyspaikan, vaikka kotipaikkani olikin edelleen Oulu. Virallinen kotipaikka oli Oulu silloinkin, kun työskentelin vuoden verran Virossa, jossa työt loppuivat Venäjän valankumoukseen. Osa historiaa sekin, vaikka melko varmaa on, että minua ei noissa historiankirjoituksissa mainita, mutta niiltä ajoilta on kirja valmistumassa.

90-luvulla ei töitä Suomessa juurikaan tarjottu enempää teknikoille kuin insinöörillekään, joten katsoin järkeväksi jatkaa vielä kerran opintojani. Suoritin kursseja sekä Oulun yliopistossa että Tampereen teknillisessä korkeakoulussa, josta sitten valmistuinkin diplomi-insinööriksi.

Tämän jälkeen ei sitten työhistoriani juurikaan karttunut. Hetken toki pyöritin ihan päätoimisesti jo aiemmin perustamaani Insinööritoimistoa, mutta melko pian tutkinnon suorittamisen jälkeen siirryin opettajaksi, ensin vuodeksi Kokkolaan ja sitten Jalasjärvelle, jossa olin eläkkeelle siirtymiseeni asti. Asuinpaikka toki tälläkin periodilla vaihtui Kokkolasta Jalasjärvelle ja sieltä Ähtäriin.

Ähtäristä muutin tänne Kalajoelle eläkepäiviä viettämään, mutta jotainhan minun on aina pitänyt tehdä. Kun nyt tuntuu siltä, että tuo opiskelu oli loppuun katsottu ja motiivi hävinnyt, niin rakennettiin kirkko. Kuluihan se aika siinäkin, vaikka kaipa taustalla oli myös kiitollisuus siitä, että olen saanut elää ja nähdä maailmaa ehkä keskivertoa enemmän. Sekään ei aina ihan itsestään selvä ole ollut, sillä niitä ”läheltä piti” -tilanteita on ollut useita.

Mahtaisinkohan minäkin kivitellä pakolaisia ja ”mamuja”, ellen itse olisi mitään kokenut. Tuskinpa, sillä pidän itseäni myös kristittynä.