Marjatan junamatka

En minä oikeasti tiedä, oliko sen naisen nimi Marjatta. Ehkä oli, ehkä ei, tai ehkä en koskaan sitä kysynytkään. Varmaa kuitenkin on, että hän teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Ei käytöksellään, ei myöskään ulkonäöllään, mutta kertomalla minulle omaa tarinaansa.

Tuon naisen tarina ei ollut mitenkään ihmeellinen, ja siinähän se ihmeellisyys juuri olikin. Elin aikaa, jolloin aika säännöllisesti piipahdin tansseissa, sillä olin vapaa mies, enkä silloinkaan näiden homoliittojen kannattaja. Tosin ei kai sellaista hullutusta vielä kukaan ollut keksinytkään, joten minäkin tanssitin vain naisia.

Minä kai olin jonkin verran päälle 30 ja Marjatta varmaan samaa ikäluokkaa. Minä olin nähnyt jo melkein puoli maailmaa ja uitettu milloin missäkin liemessä. Ei siis ollut ihme, että kuuntelin Marjatan kertomusta silmät pyöreänä. Silmät pyöreänähän kuunnellaan yleensä maailmaa nähneiden ihmisten ihmeellisiä kertomuksia isosta maailmasta. Minä kuuntelin korvat hörölläni, että mistä se Marjatta kertoo. Kertoili siitä, miten ihanan erikoinen oli junamatka Jyväskylästä Hämeenlinnaan. Asuin silloin Hämeenlinnassa, ja Marjatta oli matkustanut sinne johonkin sairaanhoitajien koulutustilaisuuteen. Ja minä ihmettelin, että mitä ihanaa ja erikoista siinä oli, että sai takapuoli turvoksissa istua tuntitolkulla junassa ja katsoa peltoja, joilla oli noita paljon puhuttuja traktorin munia.

Opinpahan taas jotakin uutta parin tanssikappaleen aikana. Marjatta kertoi, kuinka hän oli elämänsä ensimmäisen kerran junassa. Hän oli syntynyt Jyväskylässä, käynyt koulunsa Jyväskylässä ja valmistunut sairaanhoitajaksi Jyväskylässä. Nyt hän oli töissä Keski-Suomen keskussairaalassa Jyväskylässä. Eihän tuossa nyt mitään kauhean ihmeellistä ole. Ei varmaan ollut ainut tuon putken kulkija. Ihmeellistä onkin se, että hän kertoi avoimesti, että hän oli elämänsä ensimmäistä kertaa junassa - mutta vielä ihmeellisemmäksi tarinan teki se, että tämä fiksu ja sivistyneen tuntuinen nainen kertoi, että itse asiassa hän ei muista koskaan ylittäneensä Jyväskylän kaupungin rajaa.

 

Kyllä näinkin siis voi elää. Kun ihmettelin asiaa, aivan kuin luonnollisena asiana tämä lähes keski-ikäinen nainen totesi, ettei ollut mitään asiaa.

Niinpä niin. Ei kai tässä tarinassa mitään ihmeellistä ole, muuta kuin minulle. Se saa minut ymmärtämään, että meitä on todella moneksi. On niitä, jotka ovat täysin onnellisia eläessään siellä mihin ovat syntyneet ja toisaalta myös niitä, jotka eivät koskaan ole mielestään nähneet maailma kyllikseen.

Sen tiedän, että tuohon ensin mainittuun ryhmään en voi kuulua, mutta kuulumiseni edes tuohon toiseen on minulle vieläkin arvoitus. Maailmassa on paljon asioita, joista minulla ei ole tietoa, mutta onkohan tuon kaiken tiedon hankkiminen edes tarpeellista.

Jos jossakin päin Marjatta nyt vaikutat, niin kerronpa sinulle yhden asian: ehkä vaikutin itsevarmalta maailman mieheltä, mutta pohjimmiltani olin sinulle kateellinen. Kunpa olisinkin pystynyt hankkimaan kokemukseni noin helposti!