Ajaako Venäjä meidät Natoon

Talvisodan alkamisen juhlavuonna 2015 on kulunut 75 vuotta niistä provogatiivisista laukauksista, joilla Neuvostoliitto aloitti Suomen valloitusyrityksensä. En tiedä, onko se edes juhlimisen aihe, mutta tosiasia, joka on syytä muistaa. Monet asiantuntijat ovat herättäneet kysymyksen: ”Onko Venäjää syytä pelätä?”

 

Koska olen Karjalan pakolainen, on ainakin minulla syytä suhtautua tuohon kysymykseen varsin vakavasti. Sodanjälkeinen sukupolvi täällä Länsi-Suomessa suhtautuu asioihin kovin hyssyttelevästi selittäen, että ei ole mitään syytä Venäjän pelkoon. Tunnelma on jokseenkin sama kuin sodan jälkeisessä suhtautumisessa Neuvostoliittoon. Oli menetetty osa maastamme ja lähes puoli miljoonaa ihmistä oli menettänyt kotinsa, elinkeinonsa ja lähes kaikki jonkun läheisensä. Neuvostoliittoa hyssyteltiin, mielisteltiin ja pokkuroitiin.

Meitä lapsia varotettiin puhumasta pahaa Neuvostoliitosta; muistan hyvin, kun äitini toisti toistamistaan: ”Seinilläkin on korvat.” Tätä jatkui monta vuotta sodan jälkeen, ja minäkin melkein opin uskomaan noihin mantroihin ”meillä on hyvät välit naapurimaahamme”. Ja kissan viikset, ei meillä ollut. Rauhanomainen rinnakkaiselo perustui molemminpuoliseen pelkoon sekä Neuvostoliiton suureen häpeään siitä, että pieni Suomi pystyi estämään sen valtapyrkimykset. Vähän kerrassaan molemmat osapuolet huomasivat, että tosiasiallisesti rauhanomaisesta yhteistyöstä saattaisi olla enemmän hyötyä kuin aggressiivisista sotatoimista.

Millään yya–sopimuksella tuskin oli mitään merkitystä, sillä Neuvostoliitto ja neuvostoliittolaiset eivät milloinkaan antaneet mitään arvoa sopimuksille. Yleensä ne sitoivat vain toista osapuolta.

Kun ihminen on tämänkin ajan elänyt, on siinä saanut kääntää takkinsa useamminkin kun kerran. Tosiasia nimittäin on, että jokainen meistä joskus on väärässä ja lievää ylpeyttä tuntien voin vain todeta, että fiksu osaa silloin muuttaa mielipiteensä.

Olen yhä edelleen sitä mieltä, että Suomen ideologian mukaista olisi pysyä edelleen puolueettomana ja sotilaallisesti liittoutumattomana, mutta onko se mahdollista? Venäjän aggressiiviset toimet ovat osoittaneet, että sen maailmanvalloituspyrkimykset elävät yhä vielä.

Mikä ero sitten on Venäjällä ja lähes joka puolella hääräävillä yhdysvaltalaisilla? Krimin tapaus lienee selvä vastaus tuohon kysymykseen. Venäjä ryösti Krimin ja liitti sen itseensä. Samoin menetteli aikoinaan Neuvostoliitto alistamiensa valtioiden suhteen. Amerikka ei ole koskaan pyrkinyt liittämään esimerkiksi Irania osaksi Yhdysvaltoja. Yksinkertaisesti tästä syystä luotan enemmän amerikkalaisiin ja Paavo Väyrysen tavoin totean, että ehkä ”Naton jäsenyydessä voisi olla järkeä”.

Vaikka Venäjä on savijaloilla seisova jättiläinen, se on kuitenkin jättiläinen. Se pyrkii purkamaan turhautuneisuuttaan hyökkäämällä pienempiensä kimppuun. Suomen ”itsenäinen puolustus” tuskin kestäisi montakaan minuuttia ryssän ryskytellessä Suomen yli. Sodankäynti on muuttunut sitten Mainilan laukausten ja talvisodan henki kadonnut koulukyytien myötä.

Näin tapahtui siis takinkääntö. Käytännön tosiasiat tekivät Naton vastustajasta myönteisesti Natoon suhtautuvan ihmisen. Nato on se mörkö, jota yleensä varsin arvaamattomasti käyttäytyvä Putinkin pelkää. Ei Putin tyhmä ole, vaikka näytteleekin sellaista.