Talvisodan alkamisen juhlavuonna 2015 on kulunut 75 vuotta niistä provogatiivisista laukauksista, joilla Neuvostoliitto aloitti Suomen valloitusyrityksensä. En tiedä, onko se edes juhlimisen aihe, mutta tosiasia, joka on syytä muistaa. Monet asiantuntijat ovat herättäneet kysymyksen: ”Onko Venäjää syytä pelätä?”
Koska
olen Karjalan pakolainen, on ainakin minulla syytä suhtautua tuohon kysymykseen
varsin vakavasti. Sodanjälkeinen sukupolvi täällä Länsi-Suomessa suhtautuu
asioihin kovin hyssyttelevästi selittäen, että ei ole mitään syytä Venäjän
pelkoon. Tunnelma on jokseenkin sama kuin sodan jälkeisessä suhtautumisessa
Neuvostoliittoon. Oli menetetty osa maastamme ja lähes puoli miljoonaa ihmistä
oli menettänyt kotinsa, elinkeinonsa ja lähes kaikki jonkun läheisensä.
Neuvostoliittoa hyssyteltiin, mielisteltiin ja pokkuroitiin.
Meitä
lapsia varotettiin puhumasta pahaa Neuvostoliitosta; muistan hyvin, kun äitini
toisti toistamistaan: ”Seinilläkin on korvat.” Tätä jatkui monta vuotta sodan
jälkeen, ja minäkin melkein opin uskomaan noihin mantroihin ”meillä on hyvät
välit naapurimaahamme”. Ja kissan viikset, ei meillä ollut. Rauhanomainen
rinnakkaiselo perustui molemminpuoliseen pelkoon sekä Neuvostoliiton suureen
häpeään siitä, että pieni Suomi pystyi estämään sen valtapyrkimykset. Vähän
kerrassaan molemmat osapuolet huomasivat, että tosiasiallisesti rauhanomaisesta
yhteistyöstä saattaisi olla enemmän hyötyä kuin aggressiivisista sotatoimista.
Millään
yya–sopimuksella tuskin oli mitään merkitystä, sillä Neuvostoliitto ja
neuvostoliittolaiset eivät milloinkaan antaneet mitään arvoa sopimuksille.
Yleensä ne sitoivat vain toista osapuolta.
Kun
ihminen on tämänkin ajan elänyt, on siinä saanut kääntää takkinsa useamminkin
kun kerran. Tosiasia nimittäin on, että jokainen meistä joskus on väärässä ja
lievää ylpeyttä tuntien voin vain todeta, että fiksu osaa silloin muuttaa
mielipiteensä.
Olen yhä
edelleen sitä mieltä, että Suomen ideologian mukaista olisi pysyä edelleen
puolueettomana ja sotilaallisesti liittoutumattomana, mutta onko se mahdollista?
Venäjän aggressiiviset toimet ovat osoittaneet, että sen maailmanvalloituspyrkimykset
elävät yhä vielä.
Mikä ero
sitten on Venäjällä ja lähes joka puolella hääräävillä yhdysvaltalaisilla? Krimin
tapaus lienee selvä vastaus tuohon kysymykseen. Venäjä ryösti Krimin ja liitti
sen itseensä. Samoin menetteli aikoinaan Neuvostoliitto alistamiensa valtioiden
suhteen. Amerikka ei ole koskaan pyrkinyt liittämään esimerkiksi Irania osaksi Yhdysvaltoja.
Yksinkertaisesti tästä syystä luotan enemmän amerikkalaisiin ja Paavo Väyrysen
tavoin totean, että ehkä ”Naton jäsenyydessä voisi olla järkeä”.
Euroopan maiden suhde Natoon nykyään:
Naton jäsenmaa
Membership Action Plan
Naton rauhankumppani
Pyrkii Naton rauhankumppaniksi.
Vaikka
Venäjä on savijaloilla seisova jättiläinen, se on kuitenkin jättiläinen. Se
pyrkii purkamaan turhautuneisuuttaan hyökkäämällä pienempiensä kimppuun. Suomen
”itsenäinen puolustus” tuskin kestäisi montakaan minuuttia ryssän ryskytellessä
Suomen yli. Sodankäynti on muuttunut sitten Mainilan laukausten ja talvisodan
henki kadonnut koulukyytien myötä.
Näin
tapahtui siis takinkääntö. Käytännön tosiasiat tekivät Naton vastustajasta
myönteisesti Natoon suhtautuvan ihmisen. Nato on se mörkö, jota yleensä varsin
arvaamattomasti käyttäytyvä Putinkin pelkää. Ei Putin tyhmä ole, vaikka
näytteleekin sellaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti