Surkuhupaisaa

Luvattoman kauan olen ollut mukana politiikassa, vaikka siihen sisältyy paljon elementtejä, joita minun on ollut vaikea hyväksyä. Näistä olen käyttänyt nimitystä politiikan paradoksit. Eräs merkittävimmistä on tämä, josta joskus aikaisemminkin olen kirjoittanut: politiikan pitäisi olla yhteisten asioiden hoitoa, mutta usein siihen hakeutuvat ja valikoituvat ihmiset, joiden ainoana motiivina on oman edun tavoittelu. Näitä ihmisiä on runsaasti kaikilla politiikan tasoilla, niin kunnallispolitiikassa kuin valtakunnallisestikin. Se on ensimmäinen paradoksi. En todellakaan voi ymmärtää että joku sijoittaa omia rahojaan tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia euroja vain saadakseen yhteiskunnalliset asiat kuntoon. Suoraan sanoen minä uskon, että kansanedustajan paikka on niin haluttu, että otan pienen riskin päästäkseni tämän hieman ”leveämmän leivän” ääreen. En vain suostu uskomaan, että kaikki tekevät sen siksi, että yhteinen etu vaatii juuri minua eduskuntaan.

Mikä laulaen tulee, se hiihtäen menee. Vai oliko se nyt ihan päinvastoin? Olkaamme nyt sitten laulajia, viheltäjiä tai hiihtäjiä, niin mikä tahansa näistä ominaisuuksista saattaa tehdä meistä suosittuja viihdyttäjiä. Tosiasia kuitenkin on, että mikään näistä ominaisuuksista ei tee meistä politiikan ammattilaisia eikä missään tapauksessa takaa, että juuri me ajattelemme yhteistä parasta. Kyllä se niin on, että johtavat poliitikot ymmärtävät sen, että kansa äänestää yleisesti suosittuja ihmisiä täysin riippumatta siitä, mikä todellisuudessa on heidän kykynsä hoitaa asioita. Minä en usko siihen, että ihminen on loistava talousmies, jos hän juoksee sata metriä alle kymmenen sekuntia tai voittaa hiihtokilpailuissa jonkun toisen tolleron. Edes uutisten lukija ei ammattinsa perusteella ole pätevä päätöksentekijä, vaikka hänen lävitseen onkin virrannut runsaasti kaikenlaisia asioita. Varmaa kuitenkin on, että hänet valittaisiin eduskuntaan täysin riippumatta siitä, mitä puoluetta hän edustaisi. Tämä vain ihan siksi, että naama on tullut tutuksi televisiossa. Toki heistä jotkut oppivat aikaa myöden myös politiikan pelisäännöt ja osaavat painaa ihan oikeaa nappia.

Hauskinta onkin, että kauan politiikassa olleista tulee ajan saatossa kaikkien alojen ammattilaisia, jotka ovat valmiit ottamaan minkä tahansa ministerin pestin, riippumatta siitä tuntevatko he alaa lainkaan. Sama pätee kunnallisiin lautakuntiin, joihin valitaan ihmisiä valeissa saatujen äänien perusteella. Yksikään äänestäjä ei kuitenkaan ole äänestänyt ketään näihin lautakuntiin. Tuskin edes ovat ajatelleet, että heidän äänensä vaikuttaa siihen. Olen kyllä istunut näissä elimissä muuallakin kuin Kalajoella ja aina ihmetellyt samaa asiaa. Useimmiten puolueista löytyisi vaalien ulkopuolisia ihmisiä, jotka saattaisivat mielellään suostua vastaanottamaan oman alansa lautakuntapaikan, vaikka eivät valtuustoon haluaisikaan. Ainakin moinen menettely antaisi hieman pätevyyttä myös poliittiseen päätöksentekoon, olkoonpa sitten kyseessä lautakunnan jäsen tai ministeri.

Olin toki täällä Kalajoella valtuustoehdokas, mutta en totisesti valtuuston halunnut. Toki olisin tonttini kuokkinut, jos se olisi minulle tarjottu, mutta hyvä näin. Olin mukana auttamassa puoluetta saamaan ääniä, ja ihan kohtuullisesti siinä onnistuinkin, vaikka en vaalityötä juuri tehnytkään. Kolmas politiikan paradoksi onkin tämä tämä vaalien suhteellisuus kunnallisvaaleissakin. Kunnallisvaaleissa valitaan paikallisia päättäjiä, joilta edellytetään paikallistuntemusta sekä yhteistyökykyä. Puoluepolitiikalla ei niinkään ole merkitystä. Kuulin useamman kuin yhden ihmisen sanovan, että he eivät voi äänestää sitä tai tätä puoluetta, koska ääni saattaa mennä väärän ihmisen hyväksi. Näinhän se todellisuudessa onkin. On täysin mahdollista, että jonkun suurehkonkin äänimäärän saanut ihminen saattaa todellisuudessa olla haitaksi puolueen kokonaismenestykselle.

En usko, että juuri Kalajoella olisi näin käynyt, mutta todellisuudessahan asia on juuri näin. Ehkä ehdokas tuo puolueelle 50 ääntä, mutta hänen olemassaolonsa vie puolueelta 150 ääntä.

Kyllä tämä minusta on surkuhupaisaa.