Politiikka ja uskonto

Ekumeenista politiikkaa ei varmaan ole olemassakaan, sillä vain harvoin poliittiset puolueet löytävät yhteisiä asioita, joita voitaisiin ajaa yhdessä ja avoimin mielin. Kuitenkin uskonnollisia lahkoja ja poliittisia puolueita yhdistää yksi asia: molemmissa tapauksissa on ehdoton usko siihen, että me, ja vain me, olemme oikeassa ja koko muu joukko kansasta ehdottomasti väärässä.

Kun tuota taustaa ajattelin, niin kyllä teki tosi hyvää, kun luterilaisen seurakunnan kappalainen Suvi Lehtimäki piti tosi kauniin iltahartauden ortodoksisessa kappelissa. Läsnä oli vain puolen tusinaa kuulijaa, mutta tuskinpa kukaan ajatteli, että siinä nyt luterilainen naispappi rikkoo ortodoksisen uskonnon periaatteita. No oikeasti ei rikkonut. Tsasouna on kyllä ortodoksinen rakennus, mutta se nimenomaan on rakennettu ekumeniaa silmällä pitäen ja tarkoitettu kaikkien kristittyjen hiljentymis- ja rukouspaikaksi. 

Meillä on yksi Jumala, johon me kaikki uskovat uskomme, eikä ole mitään syytä kuvitella, että meidän Herramme lajittelisi meitä sen mukaan, millaisia rituaaleja me palveluksissamme käytämme. Tuskinpa Herra myöskään pahastuu siitä, jos jumalanpalveluksia johtava henkilö onkin nainen. Olen kyllä syvästi tietoinen, että eri uskontokunnilla on erilaisia jumalanpalvelusmenoja, mutta Jumalan jumalallisuudesta olemme kaikki samaa mieltä. Siitä huolimatta meillä on erilaisia uskontokuntia, uskonlahkoja, ja monenlaisia sirpaleseurakuntia, aivan kuin politiikassa poliittisia puolueita ja puolueiden sisällä vallitsevia suuntauksia. Kun nyt hieman olen suomalaiseen luonteeseen perehtynyt, olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että nämä sirpalelahkot ja sirpalepuolueet eivät niinkään johdu ihmisten erilaisesta vakaumuksesta kuin suomalaisten vallanhimosta. Jos jossakin yhteisössä ei henkilö ole päässyt johtavaan asemaan, hän perustaa pian uuden yhteisön.

Kyse ei siis ole niinkään erilaisesta näkemyksestä kuin siitä, että tulipalo on väärin sammutettu. On totta, että uskonnollisissa yhteisöissä suvaitsevaisuus ja ekumenia ovat hieman pidemmälle vietyä kuin politiikassa. Kaipa tämä johtuu siitä, että hyvin monet ovat saaneet jonkinasteisen herätyksen ja ovat siksi lähteneet järjestöihin mukaan. Politiikkaan tulee mukaan suuria joukkoja ihmisiä, joiden ainut päämäärä on päästä vaikutusvaltaiseen asemaan tavalla tai toisella. Uskontokunnissa tällainen vaikutusvaltainen asema on vain piispoilla ja papeilla, ja ainakin valtionuskonnoissa tähän asemaan pääsy vaatii ainakin jonkin verran opiskelua ja todellista uskonnollista uraa.

Kyllä minäkin pidän itseäni kristillisenä, mutta juuri mikään uskonto ei sellaisenaan tue minun kaikkia ajatuksiani. En silti ole ryhtynyt vaihtamaan ”puoluetta”, sillä oma ortodoksinen uskontokuntani antaa minun hyvin pitää omat käsitykseni Raamatusta ja jopa Jumalastakin. En herjaa niitä, mutta minulla on monista asioista hieman poikkeava näkemys. Koska en kuitenkaan pyri piispaksi piispan paikalle, seurakunta antaa minun pitää näkemykseni.

Politiikkaan ajauduin 60-luvulla ihan sen vuoksi, että silloisessa poliittisessa nuorisojärjestössä oli mukavaa porukkaa. Nykyistä puoluetta eikä sen edeltäjääkään ollut edes olemassa. Kehittyvän Suomen opiskelijajärjestöön ajauduin mukaan pelkästään auttamisen halusta, mutta samalla imin hieman poliittista ideologiaa. Ehkä se silloin vastasi muutoinkin ajatusmaailmaani. Kyllä minulla yhä edelleen on siinäkin suhteessa sama henki, vaikka en ihan kaikkea puolueen toimintaa olekaan hyväksynyt. Ei sen vuoksi kuitenkaan vaihdeta puoluetta. Jos tarvetta on, on vain pyrittävä vaikuttamaan puolueen sisällä. Joskus jopa” ekumeenisessa” hengessä.

Kyllä minä sitä mieltä olen, että ei Suomessa tarvita kymmeniä uskonsuuntauksia eikä monia poliittisia puolueita. Suomessa tarvitaan vain erilaisuuden hyväksymistä ja neuvottelutaitoa.