Poliittiset emävaleet

Olen kerran kirjoittanut valehtelevista poliitikoista blogin, jonka olen jo poistanut netistä. Se ei kuitenkaan ole poistanut valehtelua politiikasta, sillä yhä vielä on ihmisiä, jotka pitävät parhaina taistelukeinoinaan lievän - tai joskus lievää törkeämmän - totuuden vääristelyn. En puhu nyt Kalajoesta, enkä edes Suomesta, sillä koko kirjoitukseni imi inspiraation Suomen historiallisista tapahtumista 40-luvulta.

Oli mielenkiintoista seurata, mitä maailmassa tapahtui Suomen talvisodan jälkeen. Talvisodassa Suomi oli taistellut lähes yksin massiivista vihollista vastaan ja voittanut tuon sodan, vaikka löperöt rauhanneuvottelijat olivatkin solmineet niin surkeat rauhanehdot, että kansa ei voinut niitä hyväksyä.

Selvää oli, että tosiasiassa Saksa ja Neuvostoliitto riitelivät Petsamon nikkelistä, joka ei kuulunut tosiasiallisesti kummallekaan. Tietysti se oli Suomen omaisuutta, jos nyt joku maapalloon oleellisesti liittyvä asia voi olla jonkun omaisuutta.

Totta kuitenkin on, että nuo luvattoman huonot rauhanehdot ja Petsamon nikkeli tekivät yhdessä sen, että Suomen oli erittäin vaikea pysyä puolueettomana niin halutessaan. Tosiasiassa Saksa halusi sotaa Neuvostoliittoa vastaan, ja Suomen kansa oli taipuvainen luottamaan Saksan apuun tarpeen niin vaatiessa. Tapahtuman ympärille oli kiedottu kovin monisäikeinen verkosto, josta ei lupauksia, lupausten pettämisiä ja valheita puuttunut. Jo tuolta ajalta on siis peräisin poliittinen tapa, jossa valehtelu on melkein hyväksyttyä. Ihan ensimmäinen tämän menetelmän käyttäjä Suomi ei ollut, sillä kyllä tämä maailmanpolitiikassa on jo varhain käytössä ollut tapa. Aika pian suomalaiset poliitikot ovat sen kuitenkin omaksuneet, ensin vaalilupausten osana, mutta varsin pian myös yksittäisissä tapauksissa. Paikallispoliitikkojen puolustukseksi on sanottava, että heidän suurin syntinsä on omien otaksumien kertominen totuutena. Kun siihen lisätään tietämättömyys ja rajoittunut maailmankuva, niin pahatkin mausteet soppaan voivat joutua.

Näinhän se siis menee. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kyllä meidän suomalaistenkin on erittäin vaikea löytää puoluetta, joka todella perustaa toimintansa kokonaisvaltaisesti kansakunnan etuun ja totuuteen. Pääsääntöisesti kyse on poliitikkojen omasta edusta, ja yleensä siinä käy niin, että joskus tulee tehtyä mokauksia, joita on sitten peiteltävä totuuden vääristelyllä. Joskus pelkkä oman profiilin nosto vaatii hieman ansioiden kiillottamista.

Jokainen meistä joskus ”muistaa” asioita hieman väärin. Yksityiselämässä se on jotenkin ymmärrettävää, mutta ei liene hyväksyttävää sekään. Olen kuitenkin melko varma, että sitä sattuu muillekin kun minulle. Kyllä minä kuitenkin repisin pelihousuni, jos joutuisin kiinni esimerkiksi lehdistössä esittämästäni väitteestä, joka ei olisikaan totta. Pelihousut minulla edelleen on, nuoruusvuosien muistona, ja yhä vielä ehjänä.

 

Tuolloin sodanvuosina kai syntyi näistä monista kiemuraisista kuvioista laulukin, jota ehkä voisi Ukrainan tilanteen kirvoittamana hieman päivittääkin. Muistankohan nyt oikein kun sanon, että se alkoi jotenkin tähän tyyliin: ”Njet Molotov, njet Molotov sä valehtelit enemmän kuin itse Bobrikov… ”

Uskokaa tosissanne, että meillä on hieman arvaamaton naapuri. En kovin suurena ihmeenä pitäisi, vaikka unohtaisivat, että heillä on rauhaa rakastava ystävällinen naapuri, joka kuitenkin epäilee, että Viron kansa ei ainakaan kovin ylivoimaisella enemmistöllä päättänyt anoa Neuvostoliittoon kuulumista.