Punainen ja valkoinen

Jonkinasteisen herätyksen sain tähän kirjoitukseen, kun kirjailija ja tutkija Sirpa Kähkönen oli vieraana Maarit TastulanTV-ohjelmassa. Kähkönen muisteli oman sukunsa vaiheita ja punaista taustaansa.  Tänään en osaa sanoa, onko minun taustani ollut punainen vai valkoinen, mutta kyllä minä aina olen uskonut, että isäni oli kokoomuksen laitimmainen mies oikealta.  Kuitenkin oli niin, että samalla kun hän piti ryssiä maailman epäliotettavimpina ihmisinä, ei hän kovin voimakkaista sympatioita voinut tuntea myöskään natseja kohtaan. Oikeasti en siis tiedä vanhempieni puoluepoliittista kantaa, mutta jos arvata pitäisi, niin ehkäpä SMP olisi ollut melko lähellä isän sydäntä.  Ei siis kuitenkaan enää nykyiset natsimieliset perussuomalaiset, jotka ovat loitonneet kauaksi jopa inhimmillisyydestä.

Jossakin elämäni vaiheessa sain päähäni penkoa sukuni menneisyyttä, sillä olinhan omasta mielestäni jotenkin kiintoisa tapaus. Eräs viimeisimmistä sotatoimialueella syntynyt ja sieltä viikon ikäisenä pakoon saatettu. Ei varmaan ihan paras mahdollinen startti tähän maailmaan.  Ryssän lapsen titteliä sain kantaa lähes koko lapsuuteni, ja jos tänä päivänä pidetäänkin opettajia jotenkin ”kansan kynttilöinä”, niin kyllä minun kokemukseni eivät oikein maireaa kuvaa 50-luvin kasvattajista anna. Kyllä ”ryssän lapsesta” tehtiin lähes aina syyllinen, olipa kyse lunttauksesta tai jostakin pikkuvarkaudesta. Eläessäni en ole varastanut enkä luntannut, mutta minkäs teet, jos opettaja niin päätti.  Muutamia konkreettisia tapauksia muistan ja ihmettelen, että opettajat eivät todellakaan totuutta nähneet.

Valitettavaa on, että suurin osa sukuni historiasta häipyi sodan seurauksena Neuvostoliiton syöväreihin, mutta nettiaikana sentään sain jotain kaivettua esille. Tiesin kyllä, että jotenkin isäni oli mukana jo kansalaissodassa, mutta en ole varma, oliko kyse silloin punaisista vai valkoisista. Epäilen viimemainittua, mutta kun isän veli Eero joutui teloitetuksi Stalinin vainoissa 30-luvulla Neuvostoliitossa, olen ihmetellyt, miten hän Pietariin joutui.  Sisällissodan jälkeenhän joukko punaisia pakeni silloiseen Neuvostoliittoon, jossa sitten tapasi kohtalonsa. Ehkä tähän joukkoon ei setäni kuitenkaan kuulunut, sillä olen saanut selville, että minulla on myöskin serkku Nyky-Venäjällä ja että Eero oli ennen teloitustaan kerinnyt elää pätkän normaalia perhe-elämää.  Tammisaaren vankileirillä oli kuollut myös joku sukumme nimeä kantanut punavanki, joten saattaa hyvinkin olla, että myös meidän suvussa oli tällaista kahtiajakoa olemassa. Pääsääntöisesti uskon kuitenkin, että perheemme oli enemmän sinivalkoinen kuin punainen. Jollakin neulalla isääni oli varmaankin rokotettu.  Eräs mieliin painuvimpia oppeja, joita häneltä sain, kuului: ”Älä luota ryssään missään tilanteessa.” Aina kun seuraan nykyistä Venäjän touhua, tulee väkisinkin mieleen tuo opetus. 

Rauha… rauha ja turvallisuus on tämän päivän presidenttiehdokkaillakin eräs vaaliteema, mutta keinoista ei oikein olla yhtä mieltä.  Ehkäpä se paljon puhuttu lähimmäisenrakkaus olisi yksi edesauttava asia, mutta kun lähimmäisen määritelmäkin tuntuu olevan hakusessa.  Jokseenkin varmaa on, että ”rajat kiinni” -politiikka ei tuo meille turvallisuutta. Se ei myöskään ole inhimmillistä eikä oikeudenmukaista. Yksikään kristityksi itseään kutsuva ihminen ei voi tökkiä pakolaisia takaisin tuleen, vaikka ei aina tietäisikään, mikä se lähimmäinen on. Jos ihan oikein olen ison kirjan sanoman ymmärtänyt, niin jokainen apua tarvitseva on sillä hetkellä minun lähimmäinen.

Kuvalähde: http://www15.uta.fi/koskivoimaa/vuodet/1918b3.htm