Poliittinen ongelma

Jos olisin Suomen keisari enkä vaan Kallan kuvernöörin mielipiteitä luotaileva bloggari, muuttaisin kyllä melko paljon tässä maassa. Ehkä ei aivan rajoja voitaisi poistaa, koska kaikki muutkin maat niitä näyttävät piirtelevän, mutta ainakin poliittisessa järjestelmässä tekisin joitakin varsin radikaaleja muutoksia.

Ensimmäiseksi säätäisin kaksi lakia, joista toinen säätelisi poliittisten puolueiden määrää, ja toinen muuttaisi jääviyssäädöksiä. Ei kai siinä mitään järkeä ole, että ihminen istuu ministerinä ja juoksee sitten kansanedustajaksi äänestämään omasta luottamuksestaan. Tämä vaan ei ole oikein, uskokaa huviksenne. Sama laki auttaisi varmasti muitakin poliittisia pyrkyreitä muistamaan omat ja sukulaistensa omistukset ja sitoumukset. Ei tällä tietenkään pyritä estämään jälkeläistesi tai muiden sukulaistesi ammatinharjoittamista, mutta voitaisiin estää se, että et virkamiehenä tai poliittisena päättäjänä voisi tätä toimintaa edistää. Tässä vain pari esimerkkiä, mutta kyllä niitä penkomattakin löytyy lisää.

Suomi on pieni viennistä riippuvainen valtio, jonka väkiluku on yksinkertaisesti niin vähäinen, että sisämarkkinat eivät riitä tuottamaan meille sitä elintasoa, johon olemme tottuneet. ”Pää tulee vetäjän käteen” on vanha suomalainen sanonta, joka näyttää nyt toteutuvan. Velkataakkamme kasvaa kasvamistaan, eikä sen loppua näy ennen kuon rahoittajat panevat rahahanat kiinni. Jos vauhti jatkuu entisellään, kyllä se pää lopulta on kädessämme.

Toki meillä lääke olisi tähän ”tautiin”, mutta kun kuuntelemme mieluimmin poliitikkoja ja työmarkkinajohtajia kuin talousasiantuntijoita, niin saamme kokea sen selkänahassamme.

Kun luin puheenjohtaja Antti Rinteen lausunnon siitä, miten hän purkaa nykyisen hallituksen päätöksiä heti valtaan päästyään, purskahdin melkein itkuun. Juuri niinhän tämä ei voi toimia. Elämä olisi kuin humalaisen etenemistä... askel eteenpäin, toinen sivulle ja kolmas taakse. Tosi vaikea on kyllä päästä perille tällä systeemillä. 

Olen toki päättänyt, että en suosittele minkään puolueen äänestämistä tai äänestämättä jättämistä, mutta nyt teen sitten poikkeuksen. Äänestäkää niitä puolueita, jotka edes haluavat kuunnella järjen ääntä. Rinteen edustama SDP ei minun mielestäni kuulu tuohon joukkoon. Jääkööt kastelemaan vaan sitä rahapuutaan, jonka lehtien oletetaan muodostuneen seteleistä. Tuohon minä en usko, vaan oletan että esimerkiksi Suomen pankin ekonomistit ovat oikeassa todetessaan, että Suomen kilpailukyky ei kestä nykyistä palkkapalkkapolitiikkaa.

Jotenkinhan meidän pitäisi päästä eroon ammattiliittojen ahneesta ja muista välittämättömästä politiikasta. Käsittämättömältä tuntuu, että menee kokonaan ”yli lakin” se väite, että kunhan maltamme hetken, koituu se koko kansan hyväksi.

Tähän uskon Juha Sipilän alun alkaen pyrkineen kilpailukykysopimuksellaan, mutta kun hänellä oli liian mahtavaksi paisunut vastustaja, joka ajoi vai omaa etuaan, ei sopimus sellaisenaan syntynyt, ja ammattiyhdistys onnistui vesittämään melkein koko jutun.

Ehkä asiaa auttaisi se, että koetettaisiin päästä eroon myös ylisuurista eläkkeistä, kultaisista kädenpuristuksista sekä kohtuuttomista erorahoista. Ihan siihenkään en usko, että kausi pari eduskunnassa tekee ihmisestä niin toimintakyvyttömän, että hän tarvitsee erityisen eläkkeen tai sopeutumisrahan joutuessaan palaamaan kuolevaisten joukkoon.

Vai onko sittenkin niin, että porukka on alun alkaen kykenemätöntä elättämään itse itsensä?