Ei entiselleen mikään jää

”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä.” Tuon käskyn merkitys on alkanut minulle selvitä vasta vanhenemisen myötä. Se ei todellakaan tarkoita fyysisiä vanhempiamme, vaan vanhempia ihmisiä yleensä, sillä vanhempien tietomäärä on valtava verrattuna jonkin ”pleikkaria” näpelöivään teiniin. Kuten kai olet elämässäsi huomannut, tietomääräsi lisääntyy jokaisena elämäsi vuotena. Tietomäärän kasvu ei todellakaan pysähdy silloin, kun itse uskot olevasi viisaimmillasi 15 – 25 -vuoden iässä. ”Vanha ja viisas” ei siis ole mikään aivan aiheeton sanonta, vaan monissa kulttuureissa sitä myös oikeasti kunnioitetaan.

Onneksi kaikki muuttuu, joten 20-vuotiaan ja 70-vuotiaan tietämyksen ero ei ole ihan niin suuri kuin noista numeroista voisi päätellä. Kyllä se ”pleikkarikin” jotain opettaa, mutta ei ehkä niitä elämän suurimpia arvoja.

En kuitenkaan halua nyt etiikasta kirjoittaa, sillä itsekin olen huomannut muutoksia tässä yhteiskunnassa. Pelkästään meidän kieli ja kielenkäyttö muuttuu. Kun ”vanhoina hyvinä aikoina” ei heti ymmärretty, mitä toinen sanoi, sanottiin hänelle: ”Selitä tarkemmin.” Nykyisin sanotaan: ”Avaa vähän.” Minun nuoruudessani avattiin ovia, ikkunoita ja joskus kirjojakin, mutta…. En myöskään halua ”avata itseäni”, vaikka mielelläni kerronkin, mitä minulle kuuluu. Mielestäni patologin tehtävä on sitten avata minut, jos siihen joku näkee tarvetta. Ennen sanottiin myös joistakin asioista, että ”riippuu siitä miten sitä katsoo”. Tämän lauseen tilalle on tullut sinänsä aivan hyvä sana ”näkökulma”. 

Näitä uusia termejä voisi kai kirjoittaa pari sivua, mutta olkoon nyt tuossa. Tarkoitukseni ei ole mitenkään mollata nykykieltä, halusin vain todeta sen, että ”kaikki muuttuu, ei entiselleen mikään jää”. Ihan kokemuksesta voin kuitenkin kertoa, että tietomääräni nykyisin on monin verroin suurempi kuin se oli esimerkiksi 40 vuotta sitten. Tämän yksinkertaisen totuuden huomasin taas vieraillessani Jyväskylän yliopiston kirjaston kirjavarastossa, jossa oli näytteillä todellisia aarteita kirjallisuutemme alkuajoilta.

Oikealla vanhoja kirjoja esittelelemässä kokoelmapäällikkö Kaisa Saikkonen.

Ihan nuoriahan eivät tuollaiset avoimet ovet oikein kiinnosta, joten muutamaan opiskelijaa lukuun ottamatta vierailijajoukko koostui lähes fossiili-ikäisistä mummoista ja vaareista. Joukossa pari professoriakin, mutta silti tunsin itseni melkein viisaaksi, kun sain todeta, että tuo ja tuo oli ihan tuttu juttu nuorena. Vanhat arkkiveisut toki olivat minulle tuttuja entuudestaan, vaikka olivatkin peräisin jo 1500-luvulta. Uutta sen sijaan oli minulle se, että niitä tuohon aikaan käytettiin yleensä samaan tarkoitukseen kuin ”somea” nykyisin. Siis lähes pelkää puppua, vaihtoehtoisia totuuksia, henkilökohtaisia intohimoja ja inhoja. Vaikka sekaan toki mahtui joitakin aitoja totuuksia, niin veisuja ruvettiin vastustamaan juuri noiden epätotuuksien vuoksi.

Niin että silleen se meni sekin päivä. Loppupäivä meni sitten vanhan japanilaisen taistelulajin judon merkeissä. Vaikka yhä edelleen pidän nyrkkeilyä kamppailulajien kuninkaana, oli ihan kiva katsella, miten nuoret ihan tosissaan repivät toisiaan vaatteista. 

 

Taas tuli yksi päivä lisää elämänmittaiseen päiväpakettiin, eikä tämäkään päivä mennyt ihan ilman tiedon lisäystä. Onhan tietysti ikävä, jos tietoa kertyy niin paljon, että ei kannata kuolla lainkaan, koska yhteiskunta voisi kokea sen menetyksenä.