Kädettömät insinöörit

Ne, jotka ovat kirjoituksiani lukeneet, ovat varmasti huomanneet, että olen kulkenut opintojen tiellä melko pitkän pätkän. Voisin hyvinkin kirjata puolenkymmentä ammattia CV:hen, mutta sanon sen vain siksi, että voin kertoa nähneeni koko suomalaisen koulutuksen putken ja sen muutokset. Käsitykseni mukaan on aina saatu aikaan vain huononnuksia.

Kun kansakoulu/oppikoulusysteemi murrettiin ja siirryttiin peruskouluun, jouduttiin samalla laskemaan vaatimustasoa, niin että huonoimmatkin pysyivät mukana. Mestari/oppipoikasysteemi oli jo aikaisemmin romutettu, ja oikeisiin töihinkin opeteltiin hyvin paljon teoriassa, vaikka joka toinen koulupäivä olikin ns. työpäivä.  Monet ammattikoulut olivat vain kaksivuotisia, joten aina ei edes teoria onnistunut tarttumaan oppilaan päähän.

Suurin huononnus teknisen alan koulutuksessa tapahtui, kun teknisistä oppilaitoksista poistettiin vaatimus pakollisesta ennakkoharjoittelusta. Oppilaitoksiin ryntäsi nyt suuri määrä peruskoulun käyneitä oppilaita, jotka eivät oikeasti tienneet edes mistä puhuttiin, puhumattakaan siitä, että olisivat joskus tehneet jotain.  Tätä ymmärtämisvaatimusta ei kuitenkaan ollut, joten he pääsivät oppilaitoksiin.  Niitä oli perustettu joka niemeen ja notkelmaan, ja jotkut alat kärsivät jopa oppilaspulasta. Myöhemmin lopetettiin teknikkokoulutus, joka oli ehkä edellisiäkin suurempi munaus. Tänään eletään tilanteessa, jossa meillä on suuri joukko kädettömiä insinöörejä, jotka eivät osaa neuvoa tai auttaa missään eteen tulevassa ongelmassa. 

Ihan varma en ole siitäkään, antaako edes DI- koulutus riittävän pätevyyden mihinkään. Ei ainakaan politiikkaan, mutta on se kuitenkin asteen verran parempi kuin ei mitään koulutusta. Kyllä nykyisinkin osaajia on, mutta osaamisen tae ei suinkaan ole koulutus, vaan halu oppia ja luontainen uteliaisuus.  Parhaat ammattimiehetkin ovat yleensä saaneet oppinsa työmailla, olipa kyse sitten asentajasta tai insinööristä.  Olenkin oppisopimuskoulutuksen suuri kannattaja, koska se on ainakin ammatillisten opintojen äiti.  En toki itsekään tunne olevani erityisen kätevä käsistäni, mutta olen sentään joskus repinyt leipäni sähkötöissä.  Jokaisen koulutusportaani välillä tein pätkän ”oikeaa” työtä kyseisellä alalla. Vaikka olenkin nyt DI, niin jotenkin minusta tuntuu, että suurimmat vaatimukset koin teknillisessä koulussa vuosina 1965 – 1968.  Sen jälkeiset opintoni olivat ”kevyttä kamaa”, johtuiko sitten kokemuksesta vaiko todellisesta vaatimustason laskusta.

Jos saisin päättää teknisen alan koulutuksesta, satsaisin tosi paljon oppisopimuskoulutukseen ja ammattitutkintoihin.  Näyttötutkinnon pitäisi olla todella monipuolisesti ammattitaitoa mittaavia, eikä mitään muodollisuuksia. Liekö teknikkokoulutus enää välttämättömyys, mutta ehdottomasti panisin insinöörikoulutuksen edellytykseksi jälleen pakollisen ennakkoharjoittelun. Valitettavasti en tunne moniakaan muita aloja, mutta tämän laajamittaisen rappion juuri teknisellä alalla tunnen, sillä olenhan itse kontannut tuon putken läpi aina tohtorikoulutukseen asti, vaikka sen jouduinkin keskeyttämään.  Se oli sydämen asia, sillä vain ohitusleikkaus pelasti henkeni, mutta samalla se tappoi motiivin opiskella lisää.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että lääketiede on enää ainut ala, jossa todellista osaamista vaaditaan.  Paraskaan kirurgi ei opi leikkaamaan pelkästään lukemalla. Ei edes katsomalla, vaikka se hyvä alku onkin.  Olen mielelläni ollut opiskelijoiden harjoituskappaleena, kunhan joku ammattimies on katsonut päältä. 

Toki meillä on myös päteviä insinöörejä, jotka ovat jotenkin hankkineet ammattitaitonsa, mutta nykyinen opintoputki tuottaa aivan liikaa kädettömiä insinöörejä, joille ei kelpaa mikään suoritustason työ.  Arvelen sen johtuvan siitä, että he eivät osaa mitään.

Lastentarhan kasvattajien ammattitaitoon minun tuskin kannattaa puuttua, mutta jotenkin tuntuu, että joku kahdeksan lapsen äiti hallitsee kasvatushommat hieman paremmin kuin yliopistosta valmistuntu maisteri. Liian paljon meillä arvostetaan yliopistoa, joka on tosi kaukana todellisesta elämästä.

Niin se taitaa mennä.  Ne, jotka osaavat, tekevät, ja ne, jotka eivät osaa, ovat työnjohtajia.