Pakolaisten puolestapuhuja

Koko elämäni ajan olen kuullut monenlaisia kertomuksia Karjalan pakolaisista ja lukenut asianosaisten kirjoittamia kirjoja näistä järkyttävistä sodan aikaisista ja sen jälkeisistä tapauksista. Kun lisäksi olen saanut penkoa joitakin arkistoja, olen suorastaan järkyttynyt siitä tavasta, jolla ”nykynuoret” koettavat vesittää nämä tapaukset ja kumota aikalaisten todelliset kokemukset. Jopa Karjalan liiton jäsenet, aina puheenjohtajaa myöten, ovat koettaneet väittää, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. Kun oman perheen ja monien muiden sodan aikana eläneiden perheiden kokemukset kertovat hieman muuta, en ole yksinkertaisesti voinut toimettomana kuunnella noita tietämättömien lauluja ”Oli vain evakkoja.”

Totta varmasti oli, että oli myös evakkoja. Porukkaa evakuoitiin pääasiassa sodan jälkeen, kun rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle luovutettiin alueita, joita se ei onnistunut valloittamaan. Myös ennen sotia tyhjennettiin muutamia alueita ikään kuin varmuuden vuoksi. Sotien aikana kuitenkin tuli vain pakolaisia. Suuri osa sai jonkinasteista apua pakomatkalleen, mutta hyvin monet joutuivat pakenemaan aivan omatoimisesti. Tähän joukkoon kuului myös nyt satavuotias Annikki Lemmetyinen, joka pakeni Viipurista omalla veneellään soutaen. 

 Karjala-lehti 9.3.2017

Tarvitsee jo tavallista vahvemman uskon valvontakomission propagandaan, jos hänetkin luokitellaan evakkojen heimoon. Viimeistään nyt pitäisi ainakin Karjalan liiton korjata nuo ryssän pelon aiheuttamat vääristellyt nimitykset. Pakeneminen ei tietystikään ollut pakollista, joten pieni osa ihmisistä ei halunnut jättää kotiaan, vaan jäivät osin valloitetuille alueille ja osin luovutetuille seuduille. Ei heitä paljon ollut, mutta oli kuitenkin. Joskus 60-luvun lopulla tapasin Terijoella Elsa Ivanovan, joka oli minun ikäluokkaani ja jonka vanhemmat olivat päättäneet jäädä silloiseen Neuvostoliittoon. Elsan seikkailu tekisi varmaan hyvää kuulla tämän evakuointiteorian puolustajille, mutta toisaalta, eihän Elsa ollut pakolainen eikä evakko. Omien sanojensa mukaan hänestä olisi kyllä tullut pakolainen, mutta oli silloin aivan liian nuori itsenäiseen päätökseen. Avioliiton myötä hänestä oli sittemmin tullut neuvostokarjalainen ja hän oli päässyt palaamaan Terijoelle. Elsan elämä oli niin hyvin järjestyksessä kuin se Neuvostoliitossa saattoi olla, mutta Suomeen sanoi aina kaipaavansa.

Näitä ”elsoja” on Karjala täynnä, eivätkä koskaan ole osanneet käyttää muuta nimitystä kuin pakeneminen. Monet kertovat, että heidän sukulaisensa pakenivat Suomeen. Olisikohan esimerkiksi Marjo Matikaisen syytä käydä kertomassa, että ei ole totta. ”Ei Suomeen tullut pakolaisia.”

En tiedä, kuinka usein minun pitää vielä muistuttaa siitä, että käyttäkää nyt ihmeessä oikeita termejä. Emmehän me Syyrian pakolaisiakaan nimitä evakoiksi, vaikka monet heidän kertomuksistaan ovat hyvin samankaltaisia kuin sotaa paenneiden karjalaistenkin kertomukset.

En usko, että kyse oli vain kielellisestä ongelmasta, kun äitini pakeni viikon ikäinen vauva sylissään Pitkärannasta tänne Kanta-Suomeen. Pakoamme seuraavana päivänä Pitkärannassa puhuttiin jo venäjää. Saattaa olla, että ei se kieli edes ainut vaikeus olisi ollutkaan.

Ihan ylpeänä laulan nyt italialaista laulua ”Olen suomalainen.” Hartaasti odotan sitä aikaa, että virallinen Suomi pääsee irti ryssän pelosta ja myöntää historialliset tosiasiat sellaisena kuin ne ovat. Kun viimeksi kävin hotelli Tornissa, ei siellä enää valvontakomissiota ollut, joten ei syytä pelkoon.