Ei ikinä tuolla asenteella

Suomen jalkapallomaajoukkueesta on tullut lähinnä vitsi. Islanti ja Ruotsi ovat jo osoittaneet, että kyse ei ole ainoastaan maantieteestä, vaikka toki on totta, että ei meillä ihan parhaat olosuhteetkaan ole tuolle kesäiselle pelille. Ihan noin huonoja ei sentään tarvitsisi olla, mutta kun asenne on se mikä on, niin ei kai kovin suuria ole lähiaikoina odotettavissa.

 

Katselin joitakin minuutteja MM-karsintaottelua Turkki – Suomi. Kun tilanne muutaman minuutin pelin jälkeen oli jo 2 – 0 Turkille, päätin, että en enää viitsi kiduttaa itseäni katsomalla mokomaa teurastusta. Kyllä minua aina on tuo huuhkajiksi nimetty lintuparvi hieman huvittanut, sillä jos joitakin sattumavoittoja on joskus tullut, niin valmentajasta riippumatta kokonaissaldo on aina pysynyt reippaasti surkeana.

Olen koulutettu valmentaja, vaikka en toki jalkapallossa, enkä muutenkaan ole tuota työtä työkseni tehnyt. Uskon kuitenkin, että tuolla suomalaisten pallonpotkijien asenteella ei ikinä synny mitään nykyistä parempaa. Totta kai se on kiinni myös valmentajasta, mutta paljolti myös pelaajien asenteesta.

Voi olla, että olen vain yksi niistä tuhansista, jotka katsomossa tietävät kaiken paremmin kun valmentajat tai pelaajat kentällä. Ehkä siis niin, mutta kuten totesin, olen kuitenkin saanut valmentajakoulutuksen ja pelannut tuota potkupalloksi nimittämääni peliä. Pelasin sitä lähinnä kuntoni vuoksi, sillä kyllä yksi peli hyvinkin korvasi keskipitkän lenkin. Kun laiska lenkillä kävijä olin, menin siis jalkapalloharjoituksiin. Se oli minun tapani korvata puuduttava nylkyttäminen.

Ei minusta koskaan mitään jari litmasta tullut, eikä se ehkä silloin ollut Jyväskylässä mahdollistakaan. Täällä oli muutama potkupalloseura ja kaikki suunnilleen samaa ö-tasoa. Ei edes kunnon idoleja.

En ollut edes joukkueeni paras pelaaja, sillä ympärilläni oli useita ihan taitavia pallon pomputtelijoita. Olin kuitenkin joukkueeni paras maalintekijä, ja se ei suinkaan johtunut taidostani eikä edes kovasta laukauksestani. Oikeasti minulla ei ollut edes jalkapallokenkiä, vaan pelasin lenkkitossuillani, jota tuskin kukaan edes huomasi. Sen verran kai vuosien varrella taitoakin kertyi, että olin ihan keskikastin potkija omassa joukkueessani. Ihmetellä täytyykin, miksi sitten olin joukkueen paras maalintekijä.

Kysymys oli asenteesta, ei niinkään osaamisesta. Tajusin, että ei kyse ole siitä, miten hyvältä kentällä näytän. Ei edes siitä, kuinka hyvin joukkue siirtelee palloa pelaajalta toiselle. Vain tehdyt maalit ratkaisevat. Aina kun sain pallon, oli minun ainut tavoitteeni saada se vastustajan verkkoon. En tietenkään aina onnistunut, mutta kun tarpeeksi laukoo kohden maalia, niin joskus se sinne uppoaa. Minun kohdallani se sattui keskimäärin kerran pelissä, ja jokainen tuota lajia harrastanut tietää, että se on aika paljon. Varsinkin se on paljon kaverilta, joka ei juurikaan osaa käsitellä palloa. Tänäänkin ole sitä mieltä, että asenne ratkaisee.

Suomen jalkapallomaajoukkueen asenne on edelleen se, että koetetaan saada näyttämään peli mahdollisimman hyvältä. Selkeässäkään maalintekotilanteessa ei edes yritetä palloa maaliin, vaan se koetetaan saada toiselle oman joukkueen pelaajalle. En tiedä, eikö uskalleta ottaa vastuuta laukauksesta, vai mistä se on kiinni. Useimmiten seuraus on kuitenkin se, että vastustaja vie pallon ennen kuin kukaan laukaisee sen kohden maalia.

Vain lentopallossa, koripallossa ja jääkiekossa Suomi pelaa suunnilleen sillä tasolla, jossa sen kohtuudella voidaan olettaa pelaavankin. Ehkäpä näissä lajeissa asenne on kohdallaan.

Tuolla asenteella ei pelejä juurikaan voiteta.