Suomessa on neljä vuodenaikaa ja kevät on niistä melkein mukavin. Tai oikeastaan se mukavin on kesä, mutta se on melkein kun joulun odotus, kun saa odottaa kesää.
Pekka Halonen: Kevätjää
Kevään ainut huono puoli on se, että kelit ovat silloin loskaiset ja joskus jalat kastuivat. Kerran kävi niinkin, että kastuin ihan kokonaan ja monet vanhemmat sanoivat, että minun olisi pitänyt kuolla. Miksihän minun olisi pitänyt kuolla ja mitä heillä oli minua vastaan?
Maito oli siihen aikaan
tärkeä elintarvike, eikä sitä ostettu missään Valion pahvipurkissa, vaan
ainakin meillä oli maitotinki maalaistalossa, joka sijaitsi lahden toisella
puolen Kankarsaaressa. Asuimme silloin Vaajakosken Haapaniemessä, siis sen
lahden tällä puolen. Oikeastaan Kankarsaarikaan ei ollut mikään saari, sillä se
oli ikään kuin kasvanut kiinni mantereeseen ja tie sinne kiersi Hankomäen
puutarhan ympäri, Viinakiven ohi ja sen kannaksen kautta. Minun tehtäviini
kuului maidon haku iltalypsyn jälkeen sieltä talon rappusilta. Taisi olla joku neljä
litraa, jonka silloin vielä kuusihenkinen perheemme kulutti vuorokaudessa.
Kesäisin veivasin tuon
kilometrin mittaisen matkan polkupyörällä ja joskus kävellenkin. Keskitalvella
oikaisin lahden yli suksilla, sillä se lyhensi matkan melkein puoleen. Kyllä
sinne latukin oli syntynyt, mutta isäntäväellä oli tapana jättää myös ulkovalo
palamaan, sillä pimeään aikaan oli tosi pimeää, joten se auttoi suunnistamaan. Keväällä
kelit olivat loskaiset ja vettä jäällä. Se olisi sitä inhottavaa aikaa, kun oli
pakko kävellä tietä pitkin. Loska esti pyöräilyn ja jäällä oleva vesi taas
hiihtämisen. Ei se jääkään keväällä ollut erityisen luotettavaa.
Minulla oli usein paljon
tekemistä juuri iltaisin. Oli partiota ja erilaisia urheiluharrastuksia, joten
joskus oli vallan kiire, kun iltalypsy sattui melkein samoihin aikoihin. Sitä
en muista, mihin minulla silloin oli kiire, mutta sen muistan, että oli melko
sateinen ja loskainen keli. Olin jo kauan kiertänyt ”saareen” tietä pitkin,
mutta nyt päätin, että kyllä se jää vielä kestää, joten panen saappaat jalkaan
ja oikaisen, jolloin säästän aikaa ja ennätän vielä sinne, minne olin muka
menossa. Jää ei edes ritissyt jalkojeni alla, mutta litskumisesta kyllä tiesin,
että vettä oli jäällä jo runsaasti. Melkein toiseen rantaan pääsin, kun jää
sitten melkein arvaamatta petti allani. Arvaamattahan se puikkoinen kevätjää.
No tietysti huusin apua ja
yritin pysyä pinnalla. Ei niitä huutojani kukaan kuullut, väsymys ja veden täyttämät
saappaat alkoivat painaa, ja lopulta annoin periksi. En minä silloin kuolemaa
pelännyt, joten totesin vain, että minun aikani on nyt. Enemmän minua kai
suretti se, että perhe ei saa maitoa, mutta annoin itseni vajota.
Melkein pettynyt olin, kun
olinkin jo niin lähellä rantaa, että jalat tapasivatkin pohjaan. Ei sittenkään
ollut minun aikani vielä. Jäätä edestäni rikkoen kahlasin rantaan, hain vielä
maidonkin ja kiersin tietä myöten takaisin kotiin märissä vaatteissani. Nopea
vaatteiden vaihto ja taisin keretä vielä sinnekin, mihin olin aikonut mennä.
Pikkupoika olin enkä oikein
edes tajunnut, kuinka vakavasta asiasta oli kysymys. Ihmettelin vain, miksi
äiti itki ja kiitti Jumalaa. Tässähän minä olin, eikä tuo vaatteiden kastuminen
nyt niin kauheaa ollut. Kastuvathan ne pyykissäkin ja sitten vain narulla kuivatellaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti