Ei ollut minun aikani

Suomessa on neljä vuodenaikaa ja kevät on niistä melkein mukavin. Tai oikeastaan se mukavin on kesä, mutta se on melkein kun joulun odotus, kun saa odottaa kesää. 

 Pekka Halonen: Kevätjää

Kevään ainut huono puoli on se, että kelit ovat silloin loskaiset ja joskus jalat kastuivat. Kerran kävi niinkin, että kastuin ihan kokonaan ja monet vanhemmat sanoivat, että minun olisi pitänyt kuolla. Miksihän minun olisi pitänyt kuolla ja mitä heillä oli minua vastaan?

Maito oli siihen aikaan tärkeä elintarvike, eikä sitä ostettu missään Valion pahvipurkissa, vaan ainakin meillä oli maitotinki maalaistalossa, joka sijaitsi lahden toisella puolen Kankarsaaressa. Asuimme silloin Vaajakosken Haapaniemessä, siis sen lahden tällä puolen. Oikeastaan Kankarsaarikaan ei ollut mikään saari, sillä se oli ikään kuin kasvanut kiinni mantereeseen ja tie sinne kiersi Hankomäen puutarhan ympäri, Viinakiven ohi ja sen kannaksen kautta. Minun tehtäviini kuului maidon haku iltalypsyn jälkeen sieltä talon rappusilta. Taisi olla joku neljä litraa, jonka silloin vielä kuusihenkinen perheemme kulutti vuorokaudessa.

Kesäisin veivasin tuon kilometrin mittaisen matkan polkupyörällä ja joskus kävellenkin. Keskitalvella oikaisin lahden yli suksilla, sillä se lyhensi matkan melkein puoleen. Kyllä sinne latukin oli syntynyt, mutta isäntäväellä oli tapana jättää myös ulkovalo palamaan, sillä pimeään aikaan oli tosi pimeää, joten se auttoi suunnistamaan. Keväällä kelit olivat loskaiset ja vettä jäällä. Se olisi sitä inhottavaa aikaa, kun oli pakko kävellä tietä pitkin. Loska esti pyöräilyn ja jäällä oleva vesi taas hiihtämisen. Ei se jääkään keväällä ollut erityisen luotettavaa.

Minulla oli usein paljon tekemistä juuri iltaisin. Oli partiota ja erilaisia urheiluharrastuksia, joten joskus oli vallan kiire, kun iltalypsy sattui melkein samoihin aikoihin. Sitä en muista, mihin minulla silloin oli kiire, mutta sen muistan, että oli melko sateinen ja loskainen keli. Olin jo kauan kiertänyt ”saareen” tietä pitkin, mutta nyt päätin, että kyllä se jää vielä kestää, joten panen saappaat jalkaan ja oikaisen, jolloin säästän aikaa ja ennätän vielä sinne, minne olin muka menossa. Jää ei edes ritissyt jalkojeni alla, mutta litskumisesta kyllä tiesin, että vettä oli jäällä jo runsaasti. Melkein toiseen rantaan pääsin, kun jää sitten melkein arvaamatta petti allani. Arvaamattahan se puikkoinen kevätjää.

No tietysti huusin apua ja yritin pysyä pinnalla. Ei niitä huutojani kukaan kuullut, väsymys ja veden täyttämät saappaat alkoivat painaa, ja lopulta annoin periksi. En minä silloin kuolemaa pelännyt, joten totesin vain, että minun aikani on nyt. Enemmän minua kai suretti se, että perhe ei saa maitoa, mutta annoin itseni vajota.

Melkein pettynyt olin, kun olinkin jo niin lähellä rantaa, että jalat tapasivatkin pohjaan. Ei sittenkään ollut minun aikani vielä. Jäätä edestäni rikkoen kahlasin rantaan, hain vielä maidonkin ja kiersin tietä myöten takaisin kotiin märissä vaatteissani. Nopea vaatteiden vaihto ja taisin keretä vielä sinnekin, mihin olin aikonut mennä.

Pikkupoika olin enkä oikein edes tajunnut, kuinka vakavasta asiasta oli kysymys. Ihmettelin vain, miksi äiti itki ja kiitti Jumalaa. Tässähän minä olin, eikä tuo vaatteiden kastuminen nyt niin kauheaa ollut. Kastuvathan ne pyykissäkin ja sitten vain narulla kuivatellaan.