No voihan Venäjä

Ihan aina ei ole tilaisuutta kirjoittaa - olen ollut matkoilla. 

  

En ole laskenut, kuinka monessa maassa elämäni aikana olen käynyt, enkä sitä, kuinka usein olen isossa naapurimaassamme käynyt.  On niitä useita kertoja, sillä karjalainen kun olen, niin kyllä syntymäseutu minua jotenkin kiehtoo. Pitkärannassa tunnen itseni jotenkin erityiseksi, sillä ymmärrän hyvin, että ei monikaan siellä syntynyt suomalainen enää ole edes elossa. Onhan meitä toki muutamia, mutta ei enää kovin paljon.  Matkan kohde oli siis jälleen kerran Pitkäranta, joskin reitti sinne ei nyt ihan suoraan vienyt, vaan hieman tässä taas kierreltiin.

 

Imatran rajanylityspaikka on nimeltään Svetogorsk, ja tällä kertaa valitsimme sen siirtymiseen Venäjän puolelle. Yhä vielä tulee Neuvostoliitto mieleen tuolla rajalla, sillä vaikka muodollisuudet ovatkin paljon helpottuneet, on tuohon operaatioon syytä varata aikaa. Tällä kertaa selvisimme parissa tunnissa, ja siitäkin suurin osa kului jonottamiseen. 

Yllätykseksemme navigaattori toimi Venäjän puolellakin ja opasti ihan oikein niin kauan kuin opasti.  Opastaminen sitten vain loppui jossakin vaiheessa ja pääsimme seikkailemaan huonokuntoiselle tielle, joka vähän kerrassaan muuttui metsäautotieksi ja vaati jo jonkinasteista huumorintajua kutsua polkua edes tieksi. Lopulta tie sitten päättyi pieneen silmukkaan ja samalla loppui myös huumorintajumme. 

 

 

Samaa tietä vain takaisin, ja niin oli saatu kulumaan kuutisen tuntia tutustuessa Karjalan luontoon. Myöntäähän se täytyi, että eksyksissä oli oltu, mutta kun turvauduimme lopuksi manuaaliseen karttaan, niin päästiin tielle, joka johdatti meidät Käkisalmeen.

Ei löytynyt Käkisalmesta sitä linnun luista rakennettua yhteiskoulua, josta laulussa puhutaan, mutta löytyi kuitenkin ihan suomalaista tasoa oleva hotelli, jossa saimme oikoa väsyneitä raajojamme. Seuraavana aamuna osallistuttiin ortodoksiseen jumalanpalvelukseen.

 

Sen jälkeen suunnattiin kohden Sortavalaa, tarkoituksenamme seuraavana päivänä tehdä pieni ”merimatka” Laatokalla ja käydä Valamon luostarissa.  Kun rupla ei oikein tuntunutkaan käyvältä valuutalta matkanjärjestäjän mielestä ja seuraavana päivänä luvattiin myrskyä, luovuimme suunnitelman tästä osasta ja suuntasimme auton keulan kohti syntymäkaupunkiani Pitkärantaa.  

Pitkärannassa on kaksi hotellia ja kertoman mukaan myös yksi pankki. Molemmat hotellit kyllä löytyivät, toiseen jopa pääsimme yöksi. Kun hotelli lopulta löytyi, niin rapistuneen ulkonäön takaa löytyi myös tosi tasokas majapaikka.  

Suurempi vaikeus oli löytää pankki, sillä ihan suomalaisia mainosvaloja ei löydetty, eikä myöskään mitään, mikä olisi erityisen varakkaasta rahalaitoksesta kertonut. 

Mikäpä siinä, tutustuttiin kaupungin nähtävyyksiin.

 

 

 

 
Nähtävyyksistä uusin on Pitkäranta-museo.  Epäilen, että museon suunnittelija oli kirjoitellut joitakin juttuja hieman venäläisten silmälasien läpi, mutta pääosin ne vastasivat niitä tietoja, joita minulla jo ennestään oli.  Kaupungilla olevat muistomerkit ja museon sotahistoriallinen näyttely antoi jotenkin ristiriitaisen kuvan niin ”rauhaa rakastavasta” kansasta, joka ihan vain avuliaisuuttaan osallistuu lähes kaikkiin maailmalla käytäviin sotiin. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Oli miten oli, lopulta saatiin rahaa vaihdettua ja paluumatka Suomeen saattoi alkaa. Ruskealan palaneen kirkon raunioille rakennetussa hotelli-ravintolassa käytiin syömässä, mutta kun ei sitten päästy Värtsilään, täytyi meidän todeta matkan Venäjän puoleinen osuus päättyneeksi. 

 

Jälleen nuo samat tullimuodollisuudet, mutta onneksi Suomen tulli tyytyi vain passin tarkastukseen.  Luottivat ilmeisesti, että Venäjän tulli teki perusteellista työtä, ja oikeassa todella olivat.

 

Tämä ei ollut likikään ensimmäinen matka itäiseen naapuriimme, ei luultavasti viimeinenkään, mutta aina se jaksaa jotenkin yllättää.

Lopuksi täytyy kyllä todeta, että lähes poikkeuksetta ihmiset Venäjällä ovat hyvin ystävällisiä ja avuliaita.