Kimuranttia politiikkaa

Jos ihan oikeassa olen, niin suomalainen kansanluonne on jotenkin erikoinen. Tuo erikoisuus ilmenee paitsi uskonnossa, niin myös urheilupolitiikassa ja- pahus vieköön: myös puoluepolitiikassa.

Uskonnossa tämä ilmenee mm. siten, että meillä on toista tuhatta uskonnollista yhteisöä, jotka jokainen uskovat olevansa ainoita, jotka ovat oikeassa.  Vähääkään ei tuon porukan vakaumusta horjuta kirjanoppineiden väite, että ”eräs lahkon tunnusmerkeistä on usko siihen, että vain he ovat oikeassa.” 

Aikoinaan perustettiin myös TUL-niminen urheilujärjestö.  Sen perustamisen ymmärrän, sillä oli todella väärin, että ns. ”punakapina” sotkettiin urheiluun ja monet urheiluseurat joutuivat erotetuksi SVUL:stä.  Ei kai siinä muu auttanut kuin perustaa oma liitto, jos urheilua halusi jatkaa.  Sen perustamisen siis ymmärrän, mutta en sitä, että yhä vielä raahataan tuota sisällissodan häpeää mukanamme. Minä en todellakaan ole ainut, joka sitä ihmettelee, myös monet ulkomaalaiset ystäväni ihmettelivät suomalaista tapaa jakaa urheilijoita poliittisiin kasteihin.

Me kaikkihan tunnemme suomalaisen puoluepolitiikan. Vaikka jokainen meistä tietää, että ei ole olemassa sellaista asiaa, josta kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä, niin puoluepolitiikassa meidän pitäisi sietää se, että puoluejohto määrää mielipiteemme. Sitä sanotaan puoluekuriksi.  Useimmissa maissa on kaksi tai kolme puoluetta, joihin ihmiset yrittävät sopia.  On toki hyvin puritaanisia maita, jopa niitäkin, joissa on puoluekurin tapainen systeemi olemassa, mutta useimmissa sallitaan tietty henkilökohtainen näkemys.  Tärkeintä on, että isoissa asioissa seisotaan yhteisessä rintamassa.  Minä en tiedä Suomen lisäksi toista maata, jossa poliittinen kenttä olisi niin sirpaleinen kuin Suomessa.  Eniten ihmettelen sitä, että vaikka monet puolueet vaikuttavat hyvin toistensa kaltaiselta, silti tarvitaan näin monta puoluetta. Joskus epäilen, että kyse ei olekaan asioista, vaan henkilökohtaisista valtapyrkimyksistä.   

 

Jos et pääse puolueessasi näkyvälle paikalle, joko vaihdat puoluetta tai perustat oman puolueen.  Paavo Väyrysen perustama puolue syntyi juuri tästä syystä, mutta luulenpa, että Harry Harkimon irtautumista Kokoomuksesta ainakin vauhditti tuo edellä mainittu puoluekuri.  Kannattaisi tarkastaa, mitä perustuslaki sanoo puoluekurista.  Kyse on mitä suurimmassa määrin edustajan painostuksesta.  Olkoon sitten kysymys kansanedustajata tai kunnan valtuutetusta. Käsitykseni mukaan luottamusmiesten painostus on kielletty.  Jos ei ole, niin ainakin pitäisi olla.

Sinisten irtautuminen perussuomalaisista on ilmiö, jota suomalaisessa politiikassa harvoin näkee. Toki jonkinlaisia jakautumisia on nähty, mutta noin systemaattista siirtymistä ei juurikaan.  Selitys on kyllä ihan yksinkertainen. Osa kansanedustajista ei pystynyt hyväksymään uuden puoluejohdon linjauksia.  Myöskään hallitustoverit eivät halunneet tuota ääriainesta joukkoonsa.  Olenkin sanonut, että siniset eivät loikanneet puolueesta, vaan puolue liukui alta pois.

Meillä on edelleen eduskunnassa monia varsin tarpeettomia ”rähinöitsijöitä” sekä tarpeettomia toistensa kaltaisia puolueita.  Sama tilanne vallitsee myös eduskunnan ulkopuolella, joista ei kenellekään ole muuta hyötyä, kuin että joku yksilö saa paistatella päivää puoluejohtajan nimikkeen alla. Aikaa myöten nämä häipyvät kyllä puoluerekisteristä, mutta sitä ennen ovat jo onnistuneet häiriköimään, ainakin kunnallispolitiikassa.

Jotain mätäähän tässä suomalaisessa politiikassa on.  Onkohan meillä sittenkin liian helppo perustaa puolueita ja muita järjestöjä? Pitäisiköhän puolueiden määrää rajoittaa lailla?  Ainakin voisi nimilistoja hieman pidentää, että ei ihan jokaisesta kiukunpuuskasta syntyisi uutta puoluetta.