Sisäpiirin politiikkaa

Suomalaiset poliitikot ovat jo niin ”suomettuneita”, että jaksavat epäillä toimintakyvyttömäksi hallitusta, jonka enemmistö eduskunnassa on vain niukka. Totuus kuitenkin on, että mitä pienempi porukka päättää asioista, sitä helpompi niistä on päättää. Epäilemättä kaikkein toimintakykyisin olisi parin puolueen muodostama vähemmistöhallitus. Se ei tietenkään saisi kaikkia ehdotuksiaan läpi, mutta yleensä ne ehdotukset olisivat kuitenkin tarkkaan harkittuja ja sellaisia, että eduskunnasta sitten löytyisi se enemmistö. Jos ei löytyisi, olisi demokratia toiminut ihan niin kuin demokraattisessa yhteiskunnassa tuleekin olla.

Sellaista järjestelmää, jossa eduskunnalla ei ole tällaista päättäjän roolia, sanotaan diktatuuriksi. Suomessa on siis jo vuosikausia vallinnut hallitusdiktatuuri. Ministerit ovat perustuslainvastaisesti pakottaneet oman puolueensa kansanedustajat kannattamaan omia päätöksiään, siitäkin huolimatta, että ainakin osa heistä ei haluaisikaan seisoa hallituksen päätösten takana. Vellihousut kansanedustajat yleensä suostuvat tähän, vaikka joutuisivat toimimaan omien vaalilupaustensa vastaisesti.

 

Törmäämme taas tähän jo monesti esittämääni väittämään: vaikka poliitikkojen tehtävänä olisi hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla meidän yhteistä etua, se unohtuu heti vaalien jälkeen. Pääsääntöisesti ihmiset ajattelevat vain omaa etuaan. Jos oma etu sen sallii, voidaan asettaa puolueen etu sen rinnalle, tai heti seuraavaksi, mutta ei koskaan sen edelle. Kansan edusta puhumattakaan.

Edellä olevasta seuraa myös se, että hallituksen pystyssä pysymistä ei turvata hyvillä ja perustelluilla koko kansan parhaaksi olevilla päätöksillä, vaan pakottamalla kansanedustajat hyväksymään päätös kun päätös, kunhan varsin sekava monipuoluehallitus on sen lopulta saanut sorvattua. Kääripä siinä sitten hihat tai lahkeet, niin kansa kärsii.

Alan minäkin olla jo ikämies, mutta kyllä jossakin takaraivossa yhä vielä itää ajatus, että vastaani kävelisi poliitikko, joka haistattaisi pitkät puoluekurille ja toteuttaisi rehellisesti kansan tahdon, sellaisena kun hän sen kansalle on luvannut.

Uskon, että todelliseen demokratiaan päästään vasta silloin, kun kansanedustajan paikka ei ole kenellekään askel parempaan, vaan se on todellinen luottamustoimi. En suinkaan tarkoita, että heidät nälkään tapettaisiin, mutta se ei saisi merkitä elintason ja statuksen nousua niin, että siitä pidetään kiinni hintaan mihin hyvänsä.

Entäpä jos kansanedustajien palkkio määriteltäisiinkin samoin kun ansiosidonnainen työttömyyskorvaus? Se saisi toki olla paljonkin tätä suurempi, mutta kuitenkin riippuvainen siitä tulotasosta, joka ihmisellä on ollut ennen hänen ryhtymistään kansanedustajaksi. Niin… ja kulukorvaukset todellisten kulujen mukaan.

En nyt kuitenkaan rupea uutta puoluetta tässä perustamaan, vaikka uskoisinkin saavani juuri näille ajatuksille aika laajan tuen. Eiköhän näitä puolueen perustajia ole tässä maassa jo aivan riittävästi, samoin kun puolueitakin.