Luvattu maa

Sari Näre ja Jenni Kirves ovat kirjoittaneen tuonnimisen kirjan haaveesta rajantakaisten suomensukuisten heimojen liittämisestä Suomeen. Tämä ajatus eli koko 1900-luvun alkupuoliskon, aina jatkosodan päättymiseen asti. Tosiasia lienee, että tuollaisia suomensukuisia heimoja ei ole olemassakaan. On vain kieli, joka muistuttaa tässä maassa yleisesti käytettyä ja Uralilta peräisin olevaa kieltä. Tämän kielen sukulaiskieliä puhutaan monissa paikoin Venäjää, ja lähtökohtaisesti ne luultavasti ovat samaa alkuperää. Mitään geeniperäistä suomalaisuutta ei ole olemassakaan, joten ei siis geneettisesti suomensukuisiakaan.

Kun Suomi onnistui välttymään Neuvostoliiton valtapyrkimyksiltä, alkoivat suomalaiset uskoa, että kaikki jotakin suomensukuista kieltä puhuvat neuvostokansalaiset ovat kansallisuudeltaan suomalaisia ja ovat aina haaveilleet pääsevänsä tähän luvattuun maahan. Tähän harhaan eksyi myös entinen tasavaltamme presidentti Mauno Koivisto, joka omalla ”kotouttamislaillaan” sai monet inkeriläiset näyttelemään ”paluumuuttajia”, vaikka eivät koskaan olleet Suomessa käyneet. Silloin elettiin aikoja, jolloin luultavasti suurin osa neuvostokansalaisista olisi muuttanut maasta pois, jos olisivat päässeet. Kyllä kai tämä aiheutui enemmänkin Koiviston tietämättömyydestä kuin inkeriläisten suomalaisuudesta. On totta, että joukossa oli myös muutama todellinen paluumuuttaja, mutta he olivat pääasiassa rajanvedossa Neuvostoliiton puolelle jääneiden karjalaisten jälkeläisiä.

Karjalan heimo toki oli olemassa, mutta ei sekään juuri geneettisesti, vaan kulttuurillisesti. Nykyisin tämä heimo asuu rajan molemmilla puolin, mutta tapoja pyritään edelleen vaalimaan, joskin ne kansallisista eroista johtuen ovat vähän kerrassaan erilaistuneet, eivätkä ole aina yksi yhteen.

 

Kalevala on se teos, joka on pääosin luotu karjalaisuuden ja Karjalan kansan kertomien tarinoiden pohjalta. Se kertoo mystisestä kalevalaisesta kansasta, jota ei myöskään ollut koskaan olemassa. Väinämöiset, Joukahaiset ja Lemminkäiset lienevät satuolentoja, jotka elävät vain tarinoissa. On hyvin mahdollista, että monet tarinat perustuvat menneen ajan tapahtumiin, jotka ovat sitten muokkautuneet ja paisuneet mielenkiintoisiksi kertomuksiksi, joissa lienee Lönnrotillakin on ollut sormensa pelissä. On myös mahdollista, että henkilöilläkin on ollut esikuvansa kuten joulupukillakin. Joulupukin esikuva ei kuitenkaan ole Väinämöinen, vaan Myran piispa Nikolaos, jonka molemmat katolliset kirkot ovat julistaneet pyhimykseksi.

Tällä kirjoituksella on hyvin heikko side niin rasismiin kuin politiikkaankin, joista molemmista olen kirjoittanut aika paljon. Voinen sanoa, että aiheen tähän olenkin ammentanut karjalaisesta syntyperästäni ja siitä, että olen henkilökohtaisesti kokenut monia niistä tapahtumista, joista kerron. Laatokan rannalla synnyin ja Neuvostoliiton aikana Neuvostoliitossakin olin. Tunsin kymmeniä inkeriläisiä, jotka eivät toki pitäneet itseään suomalaisina, vaikka kansallisuuden kohdalla passissa lukikin ”suomalainen”. Suomalaisia he eivät kuitenkaan olleet, eivät edes etäistä sukua suomalaisille. 

Kaikista asioista voidaan tietysti kirjoittaa, mutta kyllä minun mieltäni hieman keittää, kun jotkut vuosikymmeniä sodan jälkeen syntyneet puhuvat asioista aivan kuin olisivat itse olleet mukana. Kyllä se kuitenkin niin on, että itse elettynä asiat ovat aina hieman erilaisia kuin kirjoista luettuina.