Iso jytky

Älköön kukaan kuvitelko, että ”persujen iso jytky” on luonnollinen seuraus epäonnistuneesta hallituspolitiikasta tai perussuomalaisten loistavasta poliittisesta älystä. On täysin totta, että meidän nykyinen, tai liukuvasti vaihtunut entinenkään hallitus olisi onnistunut juuri missään, mutta aika monet muut tekijät ovat olleet ”persujen” menestyksen takana. Luultavaa on, että enää seuraavissa vaaleissa tuo ”jytky” ei sellaisenaan toistu, mutta todennäköistä on kuitenkin, että puolue on kiilannut itsensä nyt neljän suuren joukkoon, ja jos ”persulta” kysyt, niin aikoo siinä joukossa myös pysyä. Kyllä minäkin sitä toivon, mutta toivon myös tiettyä siviilirohkeutta puolueen sisäistä pyykkiä pestessä.

Suomen Kuvalehden politiikantoimittaja Leena Sharma on kirjoittanut oivan kirjan nimeltä ”Kohtaamisia perus-Suomessa, ja tästä kirjasta olen poiminut muutamia lainauksia.

”Älköön kukaan kuvitelko, että totuus ihmisestä mahtuu yhteen blogiin, päivitykseen tai kuvakaappaukseen.” Tämän suuren ”jytkyn” jälkeen eduskuntaan nousi suuri joukko poliittisesti kokemattomia ja tuntemattomia ihmisiä, joita kuitenkin sen jälkeen on arvioitu juuri noilla melko mitättömillä perusteilla.

Edelleen lainaan Sharman kirjaa: ” Perussuomalaisia on mediassa pelätty ja haukuttu, heille on naureskeltu. Ilmiö on pikemminkin torjuttu kuin tutkittu. Jytky on ollut liian iso ja outo sulatettavaksi.”

Ehkäpä tämän kirjan lukeminen avaisi monen silmät, sillä kyllä ”persuilla” on oikeasti poliittinen sanoma ns. populismin lisäksi. Totta on, että jytky toi eduskuntaan joukon napinpainajia, joiden paimentamisessa Timo Soinilla on ollut oma, varsin vaativakin työnsä. Kuitenkin on niin, että tämä on yleissuomalalainen ilmiö. Vanhoissa puolueissa nämä napinpainajat vain ovat missejä, juoksijoita ja hiihtäjiä. Perussuomalaisten ”porukka” on enemmän tai vähemmän yhteiskunnallisissa tehtävissä kunnostautuneita ihmisiä, joilla saattaa olla hieman värikkäämpi historia kuin jollakin korkeushyppääjällä, joka on yleensä pyrkinyt vain ylittämään riman.

Suorita nyt sitten keskimääräinen otanta mistä tahansa puolueesta tai sen kannattajista, niin on melko varmaa, että et löydä kahta täysin identtisesti ajattelevaa ihmistä. On siis luonnollista, että myös puolueiden sisällä tapahtuu jonkinasteisia kärhämiä. Näiden kärhämien puhkeaminen isommiksi riidoiksi pitäisi tavalla tai toisella estää, ja tähän ehkä puoluekuri olisi lääke, jonka käytön juuri tähän tarkoitukseen minäkin hyväksyn. Muutoin pidän puoluekuria perustuslain vastaisena, sillä sillä estetään kansanedustajien itsenäinen ajattelu ja ”parhaan ymmärryksen käyttö”. Täysin luonnollista pitäisi myös olla, että puolueen tai paikallisyhdistyksen sääntöjä noudatetaan. Ne eivät saa olla mikään lyömäase, eikä niitä saa sellaiseksi myöskään leimata.

Kaipa tämän blogin sanoma on se, että jokaisessa puolueessa on sekaan eksynyt myös ns. ”huuhaamiehiä”, koska niitä ylipäätään on Suomi puolillaan. Perussuomalaisten joukossa he ovat värikkäitä yksilöitä ja muissa puolueissa yleensä ”kansallissankareita”. Näille kansallissankareille ei yleensä naureta päinvastoin kun ”persujen” väriläiskille.

Nimestään huolimatta perussuomalaiset sopisivat erittäin hyvin vaikkapa Britanian parlamenttiin, jossa värikäs käyttäytyminen on varsin yleistä, eikä se mitenkään heikennä parlamentin arvovaltaa.