Poliittinen mielipide

Monesta poliittisesta asiasta omaan ihan omia mielipiteitä, jotka ovat syntyneet oman ajatustyöni ja kokemukseni seurauksena. Tästäkin on ollut omat seurauksensa. Monet ”tollerot” ovat nimittäin pitäneet minua poliittisesti kokemattomana, kun olen koettanut tuoda esiin järjestelmän vikoja. Vanhojen poliittisten käytäntöjen vastainen ajattelutapa on siis ymmärtämättömyyttä, jos näitä poliittisia fossiileja on uskominen. Vaan kun en usko. Yhä edelleen jatkan ajattelua ja kirjoitan näitä blogeja pääsääntöisesti ihan omasta päästäni. Tässä taas eräs näistä hengentuotteista.

Suurin osa kansasta on täysin vailla omaa poliittista mielipidettä. Tuskin monikaan tuntee yhdenkään puolueen ohjelmaa tai todellisia tavoitteita. Monelle on luotu myös näennäinen mielipide, joka on voitu istuttaa jo lapsena paljon aikaisemmin kuin edes tiedetään, mihin ihmisryhmään tuo ”lapsi” aikanaan tulee asettumaan. Lasten mielipiteen muokkaajia ovat poliittiset nuorisojärjestöt, joihin kuuluvat mm. Pioneerit ja Nuoret kotkat. Ehkä jossakin määrin myös partio, joka kuitenkin on yrittänyt olla puolueisiin sitoutumaton. Sanoisinko, että puolueisiin sitoutumaton porvarillinen nuorisojärjestö. Vaikka on mahdollista, että nuo lapsena istutetut ajatukset aiheuttavat myöhemmin hyvinkin ristiriitaisia tuntemuksia, eivät ne ole niinkään hulluja kuin myöhempi aivopesu, josta nyt aion kertoa.

Sovitaanpa niin, että herran nimi on Mikko Makkonen, joka tässä yhteydessä on täysin keksitty nimi. Mikko on elänyt koko ikänsä köyhässä pienviljelijäperheessä, mutta kulkenut aina kouluun hiihtämällä, ja aikaa myöden hänestä on tullut tosi hyvä hiihtäjä. Lukutaitokin on jäänyt aika vähäiseksi, kun kaikki aika on mennyt suksien päällä. Vähän kerrassaan Mikosta tuli sen tason hiihtäjä, että valittiin olympialaisiin, joissa yllättäen myös menestyi. Vuosia myöhemmin hiihtoura päättyi, ja näytti jo siltä, että Mikko jää kituuttamaan kotitilalleen tai sitten ihan tyhjän päälle. Yllättäen apuun tuli naapuripitäjässä asuva porvaripoliitikko, joka pyysi Mikkoa kansanedustajaehdokkaaksi. Mikko suostui pyyntöön, ja pian koko kansa ryntäsi äänestämään tätä olympiasankaria, joka nousikin yllättäen kansanedustajaksi.

Jälleen oli kansakunta pelastanut yhden suurista sankareista, joka täysin osaamattomana olisi jäänyt tyhjän päälle ilman kansan karttuisia ääniä. Mikko osasi hiihtää, mutta ei sitten paljon muuta osannutkaan, joten hänelle oli helppo syöttää niitä ajatuksia, joita puoluejohto halusi. Neuvottiin jopa aina se nappikin, mitä kulloisessakin äänestystilanteessa piti painaa. Oli nimittäin pari kertaa sattunut niin, että Mikko oli vahingossa painanut väärää nappia, kun ei oikein ymmärtänyt mistä oli kysymys.

 

Näitä hiihtäjiä ja vielä enemmän perässähiihtäjiä Suomen politiikka on täynnä. En väitä, että kaikki julkkikset olisivat jotenkin kykenemättömiä, mutta heidän ominaisuutensa eivät ehkä ole niitä, joita tällaisessa tehtävässä tarvitaan. Yksikään puolue ei ole näistä vapaa. Herääkin kysymys, mitä me äänestämme ja miten ne poliittiset mielipiteet oikein muodostuvat. Jokainen voi luetella kymmeniä nimiä kautta Suomen eduskunnan historian, jotka sopivat tuohon kuvaukseen. Kunnallispolitiikasta niitä löytyy vielä enemmän, puhumattakaan niistä perässähiihtäjistä. Nämä perässähiihtäjät ovat niitä, jotka koettavat tavalla tai toisella liittää varsinaisen hiihtäjän menestyksen omaksi ansiokseen.

Kysyn vaan, tunteeko kukaan ”hiihtäjiä” tai perässähiihtäjiä?