Maailmanmatkaaja

Kyllähän tämä blogini omiin kokemuksiin suurelta osin perustuu, mutta jotenkin tulee pelottavan narsistinen olo, kun käytän sanaa ”minä”. Otsakkeeni tässä nimenomaisessa kirjoituksessa vaikuttaa taas kovin mahtipontiselta. Toki olen käynyt useimmissa Euroopan maissa, eivätkä muutkaan mantereet aivan vieraita ole, mutta nyt en kyllä aio kertoa mistään kansainvälisistä seikkailuista enkä ulkomaan matkoista yleensäkään. Matkustaminen kauaksikin on nykyisin perheessä kuin perheessä kovasti tuttu juttu. Kerronkin nyt matkoista, jotka eivät ole suuntautuneet ulkomaille, mutta ovat olleet minulle muuten mieleenpainuvia kokemuksia.

En tiedä mistä johtuu, mutta jo hyvin nuorena olen ollut halukas menemään johonkin. Kaukokaipuuksi kai sitä sanotaan, mutta en minä useinkaan kovin kauaksi päätynyt. Jos ulkomaan matkat ja evakkoretki jätetään pois luvusta, niin kai ensimmäinen nuoruusvuosieni matka suuntautui Jyväskylästä Tampereelle ja sitä kautta edelleen Hämeenlinnaan, Lahteen ja Heinolaan. Mitäkö ihmettä tuossa? No ei todella yhtään mitään, paitsi että olin 14-vuotias ja tein tuon reissun veljeni Ruotsista tuodulla vanhalla Cresentillä, jossa ei tietenkään ollut vaihteita. Matkakaverikseni sain naapurissa asuneen Jokisen Pepen, joka oli kai samoja ikäluokkia. Kyllä minun fillarini vaikutti kovin köppöiseltä Pepen upean vaihdepyörän rinnalla, joten kiiruhdin vakuuttelemaan, että kyllä tämä pyörä tuon reissun kestää. ”Kyllä kai pyörä kestää, mutta kestääkö mies”, totesi Pepe yks kantaan. Kaipa hänellä oli kokemusta tuosta miehen taittumisesta, kun matka hänen kohdaltaan jäi kesken. Heinä-elokuun aikoja se oli, kun muistan vielä pistäytyneeni äidin sukulaistalossa, Skyttälän kartanossa, heinätöissä sen jälkeen, kun tiemme Pepen kanssa olivat eronneet.

Lyhyempiä 100 – 300 km matkoja tein myöhemmin useita, ja pyörätkin aikaa myöten paranivat, mutta tuo ensimmäinen on aina jäänyt mieleeni. Sen muistan, että kyllä ne päivämatkat pitenivät sitä mukaa, kun matka edistyi. Alkumatkasta Jyväskylä-Tampere välille oli tarvittu pari päivää, mutta pari viikkoa myöhemmin polkaisin huomattavasti pitemmän matkan Orimattilasta Jyväskylään yhdessä yössä. Ihan tarkkaan en muista mitä tälle ”rengasmatkalle” kertyi kokonaispituutta, mutta kaikkine ”syrjähyppyineen” lienee siinä 1000 km. Eihän tuo siis mikään Ranskan ympäriajoon verrattava suoritus ollut, mutta en ollut minäkään muuta kun pikkupoika.

Seuraava merkittävämpi pyörämatka tapahtui sitten ihan spontaanisti pienen kinastelun seurauksena. Olin kyllä jo aikuinen, kun kertoilin noista kymmenistä pyörämatkoistani ”väärässä” seurassa ja sain kokea kateuden kannustamaa epäilyä. Ehkä hieman provosoituneena sanoin: ”Kunhan tässä kesäloma alkaa, niin ajan Hämeenlinnaan.” Olihan sinne matkaa, sillä asuin silloin Rovaniemellä eikä minulla ollut edes polkupyörää. Viikkoa ennen lomani alkua kävin sitten Urheilu Koskelasta ostamassa keskihintaisen kolmevaihteisen pyörän, jolla sitten seuraavalla viikolla aloin matkanteon kohti Etelä-Suomea. ”Et ole edes harjoitellut”, pohtivat epäilijät. En niin ollutkaan, mutta olisiko minun pitänyt koko viikko kiertää ns. siltojen lenkkiä, kun järki sanoi, että siinäkin ajassa olisin jo kaukana etelässä. Kokemuksesta tiesin, että kunto kohoaa samaa tahtia kuin kipeytynyt takapuoli paranee.

Ensimmäinen etappi oli Kemissä, joka jäi mieleeni ihan siksi, että sain aiheen kehua Kemin poliisia. Toivat nimittäin heti seuraavana aamuna tiedonannon, josta ilmeni, että joku liikennesakko oli jäänyt Etelä-Suomessa maksamatta. Ei ollut mokomaa hoksannut Rovaniemen poliisi, vaikka melkein poliisilaitoksen vieressä olin asunut kolme vuotta. Kyllä siinä todella miehestä mittaa otettiin, ja moneen kertaan kiukuttelin tyhmyyttäni. Kaikkeen sitä aikuinen mies sitoutuukin. Ehkä siinä sitten meni viikon verran ennen kuin pääsin perille Hämeenlinnaan, mutta pääsin kuin pääsinkin ja aiheutin pientä hämmästystä ystävieni keskuudessa, kun kuulivat, että olin juuri tullut pyörällä Rovaniemeltä. No senkään alan matkailu ei ihan siihen loppunut, mutta jos kaiken kertoisin, niin tuskin tätä kukaan jaksaisi lukea. Eiköhän siinä taas se 1000 km tullut täyteen.

 

Vanha ja väsynyt olin jo, kun seuraavan mieleenpainuvan matkan tein, joten en tehnyt sitä enää polkupyörällä, vaikkakin ehkä yhtä hitaalla vehkeellä. Vaimoni oli saanut perinnönjaossa 50 vuotta vanhan traktorin. Dawid Brown oli jo parhaat päivänsä nähnyt, mutta yhä vielä jaksoi kehrätä. Oltiin Pirjon kotitilalla, Saimaan kanavan varressa, josta kai tänne Kalajoelle on matkaa vajaat 600 km. ”Miten aiotte tuon traktorin viedä”, kysyi Pirjon veli. ”Tietenkin minä ajan”, vastasin sen enempää ajattelematta. En tiedä mitä Tapsa ajatteli, mutta tuskinpa hänen asemassaan olisin välttynyt ajatukselta, että hullun miehen on sisko nainut. Tästä matkasta olen kirjoittanut jutun jo aikaisemmin, ja joissakin lehdissä sitä on käsitelty, joten tyydyn vain toteamaan, että 22 km/h tuo laite kulki ja vettäkin alkoi sataa vasta Ylivieskan jälkeen. Lähes yhtämittainen ajo kesti 32 tuntia. Ystäväni Sakke oli kyllä saanut sillä aikaa meille saunan tehtyä, mutta minä en jaksanut lämmittää sitä.