Veropakolainen

”Yhtä pysyvää kuin verotus on pyrkimys verojen välttelyyn.” Näin sanoo emeritusprofessori Esko Linnakangas, joka on seurannut verottajan ja veronmaksajan välistä kädenvääntöä aina 1960-luvulta asti.

Kun oikeustieteilijä puhuu veronkierrosta, hän tarkoittaa tulkintaerimielisyyksiä verottajan ja verovelvollisen välillä. Se on kissan ja hiiren leikkiä, jossa aina etsitään uusia keinoja veron välttelyyn.

 

”Iloinen veronmaksaja” on termi, jolla tarkoitetaan veroihin tottunutta ja jotensakin yhteiskunnan ”molokin kitaan” alistuneita tavallisia kansalaisia, jotka ovat hyväksyneet sen asian, että jokaisen ihmisen on maksettava oma osuutensa niistä palveluista, joita yhteiskunta tarjoaa. Iloa saattaa hieman himmentää tapa, jolla yhteiskunta rahoja käsittelee. Ilmeistä on, että verotus on liian helppo keino rahan keräämiseen, joten sitä riittää tuhlattavaksi asti.  Kansa kuitenkin hyväksyy henkilökohtaisen verotuksen silloin, kun se perustellaan ja tuntuu oikeudenmukaiselta.

Suurimmat veronmaksajat – yritykset - joiden pitäisi ainakin olla suurimpia veronmaksajia, eivät ole alistuneet veron maksamiseen, vaan juuri siitä ryhmästä löytyvät suurimmat veronkiertäjät.

Kyse ei ole pelkästään siitä, että valtio menettää suuren tukon rahaa, vaan se vaikuttaa haitallisesti myös yritysten väliseen kilpailuun. Hyvänä esimerkkinä olkoon siirtohinnoittelu. Se ei ole ihan sama kuin sähkönsiirtomaksu, joka sekin tuntuu jotenkin mystiseltä.  Siirtohinnoittelu on sitä, että perustetaan jonnekkin halvan verotuksen maahan sisaryhtiö, josta ostetaan tavaraa ja palveluja, jotka ovat ylihintaisia ja saavat ”emoyhtiön” voiton mahdollisimman pieneksi. Seurauksena voi olla jopa nollatulos.  Tämä sisaryhtiö voi myös antaa ”lainaa” emoyhtiölle ja periä siitä hyvin korkeaa korkoa, joka sitten heikentää emoyhtiön tulosta.

Monet Suomessa toimivat pikaruokaketjut toimivat tällä periaatteella. Emoyhtiö on tosin ulkomaalainen, jolle suomalaiset firmat maksavat rojalteja saadakseen käyttää tiettyjä tuotemerkkejä.  Emoyhtiölle on edullista, että suomalaisen tytäryhtiön tulos on mahdollisimman pieni, jolloin voitto lähes kokonaan siirtyy ns. veroparatiiseihin.  Tätä mahdollisuutta ei ole pienillä eikä edes keskisuurilla yrityksillä, puhumattakaan ammatinharjoittajista, vaikka joissakin tapauksissa nämä kaikki kilpailevat samassa sarjassa.  Tässä järjestelmässä hyötyvät isot yritykset sekä verojuristit.

Iloisen veronmaksajan rooli jää siis yksityiselle veronmaksajalle.  Jos sattuu käymään niin, että tämä veronmaksaja ei olekaan niin iloinen kuin valtiovalta haluaa ymmärtää, syntyy harmaat markkinat.

Työstä ja tavarasta maksetaan pimeitä maksuja, jolloin verottaja jää nuolemaan näppejään. Tietysti tämä on rikollista menettelyä, ja jos joku kirvesmies kärähtää tästä, niin armotta pallo jalkaan.

Ostin aikoinani tavaraa Oulun lääninvankilan myymälästä, jossa näitä herroja oli askareissaan. Hyviä ammattimiehiä olivat, mutta rikollisen maine saattoi jäädä loppuelämäksi roikkumaan heidän ylleen.  Samaa konnan mainetta ei saanut suuremman yrityksen johtaja, vaikka oli syyllistynyt paljon suurempiin ”keikkoihin”. Juuri näiden valkokaulusrikollisten paidan pesuun tarvittiin näitä verojuristeja, jotta herrat saivat siirtyä elämässään eteenpäin. Kenties jonkun toisen yrityksen johtoon. Tai sitten konsultiksi.  Konsultin ammattihan on se ainut ammatti, johon ei tarvita muuta pätevyyttä kuin osoitettu- tai osoittamaton kyky puhua pehmoisia.

Menetetyt verotulot ovat miljardiluokkaa, mutta menetyksiä eivät ole suinkaan aiheuttaneet ”remonttireiskat”, vaan todella isot yhtiöt. Suurin osa näistä on kansainvälisiä konserneja, mutta myös puhtaasti kotimaiset suuryhtiöt ovat onnistuneet pääsemään saaliinjaolle. 

Jotkut yhtiöt onnistuvat veronmaksun sijasta jopa rahastamaan valtiota. Törkeintä lienee tuulivoimayhtiöiden toiminta, sillä paitsi että ne ovat vaikuttaneet haitallisesti kauppataseeseemme, ne lypsävät rahaa suoraan valtion kassasta, ja me ”iloiset veronmaksajat” olemme iloisesti maksaneet sen.

Kun en ole konsultti, en pysty neuvomaan, mitä pitäisi tehdä. Selvää kuitenkin on, että jotain olisi tehtävä, sillä tähän meillä on todella huonosti varaa. Olen laskenut, että jos kaikki yritykset saataisiin maksamaan veroja oikeudenmukaisessa suhteessa, voitaisiin tavallisen palkansaajan veroja alentaa useita prosentteja.

Varmaa on, että tilanne ei parane eduskunnassa räksyttämällä, vaikka jotkut vihervasemmistolaiset tuntuvat niin uskovan.  Ehkä se kuitenkin on niin, että minunkin syyttävä sormeni osoittaa enemmän oikealle kuin vasemmalle. Totuus kai kuitenkin on, että se todellinen tieto ja osaaminen on enemmän siellä oikealla kuin vasemmalla.