Luottamus politiikkaan

Otsikolla ”Luottamus politiikkaan rakoilee” kirjoitti Teija Tiilikainen UP-lehden pääkirjoituksessa nykyisen politiikan asemasta Suomessa.  Tämän kirjoitukseni pohjustuksena käytänkin nyt Teija Tiilikaisen pääkirjoituksen ensimmäistä kappaletta, jota sitten hieman kommentoin.

Suora lainaus kuuluu siis seuraavasti: 

”Luottamuspula on viime vuosina noussut politiikan avainkysymykseksi. Kansalaisten luottamus poliitikkoihin ja poliittisiin instituutioihin horjuu koko läntisessä maailmassa. Ilmiö ruokkii populistisia liikkeitä, jotka esiintyvät kansan epäluottamuksen tulkkeina poliittista eliittiä vastaan. Katteettomat lupaukset kukoistavat, kunnes populistit joutuvat kantamaan poliittisen vastuun teoistaan ja päätyvät hallitukseen.”

Tuo ilmiö ei ole vieras missään Euroopan maassa, ja hyvin moni valtio on saanut kalliisti maksaa tuosta kansalaisten hyväuskoisuudesta. Populismin hahmottaminen suomalaisessa yhteiskunnassa on ollut jopa vaikeampaa kuin muissa Euroopan maissa, sillä ennen perussuomalaisten uutta tulemista - siis ennen halla-aholaisia. - ei Suomessa ollut selvästi populistiseksi määriteltävää puoluetta.  Ehkä lähimmäksi populismia on luokiteltava vihreät, joiden agendat ovat kyllä kansalle mieleen, mutta eivät juurikaan totuuspohjaisia, tai eivät ainakaan toteuttamiskelpoisia. Jos katteettomat lupaukset luokiteltaisiin populistisiksi teoiksi, ei monikaan puolue saisi puhtaita papereita. Räikein esimerkki katteettomasta lupauksesta lienee Rinteen lohkaisu eläkkeiden korotuksesta.  Asia sinänsä hyvä ja joihinkin äänestäjiin vetoavakin, mutta kun puolueelta puuttuivat sekä rahat että valta, täytyy vain todeta, että kyse oli täysin populistisesta teosta.  Pääsääntöisesti nuo katteettomat lupaukset tulevatkin tuolta vihervasemmiston oppositiossa istuvilta puolueilta. Toki oppositiossa on muitakin kuin tuo mainitsemani vihervasemmisto, mutta pääasiassa hieman maltillisemmin huutelevia. Toki perussuomalaiset moittivat varsin äänekkäästi sitä hallitusohjelmaa, jota puolue itse oli rakentamassa ja jota siniset nyt pyrkii noudattamaan.  Kyse ei siis olekaan ohjelmasta sinänsä, vaan tulipalosta, jonka sammuttivat väärät miehet.  Kyllä se halla-aholaisten oma vika kuitenkin on, että kävi vähän niin kuin ”perusruotsalaisille”, että kukaan ei halua tehdä yhteistyötä. 

No enpä haluaisi minäkään, jos yhteistyön ehto olisi ero EU:sta ja kieltäytyminen hätääkärsivien auttamisesta.  Halla-aholaiset ovat huomanneet, että oppositiosta on hyvä huudella ja pelotella kaikella tuntemattomalla.  

Oppositiohan ei olisikaan oppositio, jos se kaikessa olisi hallituksen kanssa samaa mieltä. Hallituksen pääasiallinen tarkoitus on tehdä päätöksiä, jotka ovat koko kansan parhaaksi. Opposition tarkoitus on tukea hallitusta silloin kun se on mahdollista ja esittää korjauksia asioihin silloin kun se on tarpeen.  Opposition tehtävä ei kuitenkaan ole vastustaa kaikessa hallitusta.  Sellainen asenne todellakin vaatii enemmistöhallituksen, niin kuin Suomessa juuri tästä syystä menetellään. Edes enemmistöhallitukseen ei voida ottaa mukaan rähinöitsijöitä, jotka estäisivät vain järkevien päätösten tekemisen.

Vaikeus on juuri siinä, että hallituksessa on ajateltava koko maan parasta, mutta oppositio voi keskittyä oman äänestäjäryhmänsä etujen ajamiseen ja hallituksen syyttelyyn.  Nykyoppositiossa ei kuitenkaan ole kuin pari puoluetta, jotka kelpuuttaisin hallitukseen, jos minulta kysyttäisiin. Ehkä se demareille tekisi ihan hyvää, mutta sen verran se Rinne on räksyttänyt, että taitaa olla parhaimmillaan juuri siinä tehtävässä, missä on nytkin. 

En menekään luettelemaa,n ketä hallitukseen pitäisi ottaa. Vaalit näyttävät varmasti suuntaa, mutta eiköhän keskiryhmien ja oikeiston pohja ole kuitenkin viisain ja turvallisin. 

Ehdottomasti ei perussuomalaisille ja vihervasemmistolle.

Vasemmisto ja ”persut” ovat kyllä tehneet eduskunnan kyselytunnista viihteellisen tv-ohjelman, mutta kyllä minulla on aina ohjelman jälkeen hyvin korkea verenpaine. Jotenkin huomaa, että eduskuntaan voi todella päästä ihan kuka tahansa.