Vaajakoski

Toista kertaa peräkkäin risteilin Vaajakoskella etsimässä menneisyyttäni. Olihan siinä jonkin verran nostalgiaa, vaikka kovasti oli kylä muuttunut lapsuusajoistani. SOK:n hevostalleilla myytiin nyt ranskalaista antiikkia ja naulatehtaalla toimi Varastokirppis-niminen kirpputori. 
 

 

 Antiikkiliike Wanha Weikko, entisessä SOK:n hevostallissa.

Todella miellyttävän yllätyksen koin tuolla kirppiksellä, kun kirpputorin pitäjän kaverin kanssa ryhdyin keskusteluun. Kävi yllättäen selville, että hän oli lapsuudenystäväni Pirjon aviomies. Niinhän sitten muisteltiin menneitä, ja sattuipa niinkin, että Pirjo soitti miehelleen, joka antoi sitten puhelimen minulle.

Liekö minulla ollut taipumusta sekoilla elämässäni juuri Pirjo-nimisiin tyttölapsiin, sillä kahden lapseni äiti on nimeltään Pirjo, samoin kuin nykyinen vaimoni. No, tämän Pirjon toki tunsin silloin, kun hän oli jotain 10 – 12-vuotias, joten ihan sellaisesta ei sentään ollut kysymys. Sitä suurempi oli ilonaiheeni, kun tämä ”tyttö” vieläkin, tosi aikuisena, muisti minut ja vaikutti vilpittömästi ilahtuvan puhelusta. Ihan treffejä ei tehty, mutta puhelinnumeron sain. Samalla reissulla sain muutamista muistakin lapsuudenystävistäni tietoja, joten ilmeisesti kotiutumiseni tänne Jyväskylään on alkanut.

Poismuuttoni Vaajakoskelta kai tapahtui joskus 1958 tai 1959, joten pysyviä jalanjälkiä en sinne ole jättänyt. Sitäkin mukavammalta tuntui, että minun myöhempiä elämänvaiheitnia ja vähäistä urheilu-uraani oli kuulemma mielenkiinnolla seurattu. Tunne oli melkein kuin olisi kotiin palannut, vaikka hevostallilla ei enää ollut Tarua, Humua, Suomaa ja Pilkkua, joiden nimet osasin laakistaan antiikkikauppiaalle kertoa.

Ihan ensimmäinen ”keikka” Vaajakoskelle tai Haapaniemeen ei kyseessä toki ollut, ei eilen eikä nyt, mutta aina oli uutta nähtävää. Ei ollut vanhaa koulua enää, eikä Varaslahden hyppyrimäkeä. Kun hevostalleille ajettiin, olin juuri kertomassa vaimolleni, että ”tässä oli ennen tenniskenttä”. Samassa huomasin, että siinähän ne vanhat tenniskentän verkkoaidat edelleen törröttivät, mutta kenttä kasvoi jo isoja koivun taimia. Niin se tuntuu olevan, että jos ei ihminen muuta jotain, niin luonto huolehtii muutoksista, mutta kaikki muuttuu aikanaan.

Varmasti ovat Vaajakosken asukkaatkin muuttuneet, sillä kymmenistä teollisuuslaitoksista ei enää kovin monia löydy. Ei ole tulitikkutehdasta, ei harjatehdasta. Puunjalostustehtaatkin ovat muotonsa muuttaneet, eikä kylästä löytynyt ainuttakaan sahaa. Jos oikein muistan, niitäkin oli aikoinaan muutamia. Naulatehtaalla oli se kirpputori, ja karamellitehdas oli vielä olemassa, tosin senkin omistuksessa oli suuriakin muutoksia tapahtunut. Lähes keskellä kylää torrötti SOK:n tehtaiden entinen pääkonttori näennäisesti aivan tyhjänä. Kaikista muutoksista huolimatta tunsin ikään kuin palanneeni kotiin. 

 Vaajakosken entinen naulatehdas, nykyisin teollisuustalo

Yksi asia ei ilmeisesti koskaan muutu. Entiset muistot ja karjalaiset juuret, jotka useilla Vaajakosken asukkailla oli. Jos yleensä on olemassa sellaisia ihmisiä kuin suomalaiset, niin kai tuo käsite kiteytyy parhaiten juuri Jyväskylän seudulle, jonne ajautuivat vesireittejä pitkin niin hämäläiset kun savolaisetkin, jotka saivat sitten lisämausteen meistä karjalaisista. Näistä syntyi se soppa, jota voidaan vaikkapa suomalaiseksi kulttuuriksi nimittää. Ei Jyväskylää suotta nimitetä Suomen Ateenaksi, sillä minimuotoisen kulttuurin lisäksi tämä on eräs vanhimpia yliopistokaupunkejamme, vaikkakin opettajainvalmistuslaitos ja Kasvatusopillinen korkeakoulu saivat tuon nimen vasta viime vuosisadan loppupuoliskolla.