Tarmo Uusivirtaa muistelemassa

Olen pitänyt aina itseäni urheilumiehenä, mutta rupesin tässä nyt sitten miettimään, että onkohan tuo edes totta. Jyväskylä Työväen Nyrkkeilijät oli järjestänyt edesmenneen Tarmo Uusivirran muistoa kunnioittaen nyrkkeilykilpailut, joita nimitettiin kutsukilpailuiksi. On totta, että eivät ne ottelut vallan huonoja olleet, mutta mielestäni ”Tare” olisi ansainnut tasokkaammat muistelot. Minun mielestäni nuo kymmenen keskikertaista kahnausta olivat kaikkea muuta kun kunnianosoitus tuolle suurelle mestarille.

  

”Morjesmorjes-tuttu” olin Tarmon kanssa, niin kuin muidenkin sen ajan nyrkkeilijöiden ja nyrkkeilymiesten kanssa olin, mutta en voi sanoa tunteneeni ”Tarea” sen paremmin. Hänen urheilu-uransa kuitenkin tunsin ja jotenkin vain katsoin velvollisuudekseni kunnioittaa tämän moninkertaisen arvokisamitalistin muistoa. Niinpä sitten vaan puku päälle ja Jyväskylän monitoimitalolle, jossa odotin näkeväni vanhoja tuttuja ja hyvätasoista nyrkkeilyä. Molemmissa odotuksissani petyin, vaikka heti ovesta sisään astuessani kuulinkin nimeäni huudettavan, mutta ei tämäkään huutelija aikani jyväskyläläisnyrkkeilijä ollut. Olipahan vain myöhempien aikojen tuttuja Kemistä. Saattoi olla, että joko aikani nyrkkeilymiehet Jyväskylästä olivat kuolleet tai naamioituneet tuntemattomiksi. Ihan viimeaikaisia nyrkkeilijöitä en edes tunne, mutta oletan, että ei heitä kovin moni muukaan tunne, sillä kyllä meidän amatööreistä taitavat tähdet puuttua. Paikalla ollut Reima Virtanen taitaa olla yksi viimeisistä. Minä en koskaan ollut tähti, mutta edustin kai sitä keskitasoa, joka näyttää jääneen nyrkkeilyn nykytasoksi, ilman huippuja.

 Olympiamitalisti Reima Virtasen kanssa Oulussa 2014.

Mainitsin epäileväni sitä, että en sittenkään taida olla urheilumies, en ainakaan kovin vannoutunut sellainen, johtunee siitä motiivista, joka nykyisin vie minut seuraamaan noita tapahtumia. Pääsääntöisesti nimittäin lähden sinne tapaamaan yhä harvenevaa entisten nyrkkeilymiesten joukkoa. Sen verran lajia kunnioitan yhä edelleen, että muistan sentään pukeutua niin kuin katsojat ennen muinoin, mutta tapahtumat kehässä jättävät minut kylmäksi. Jos ei minulla ole henkilökohtaista suosikkia, on minulle aivan samantekevää, kuka voittaa ja kenet. Näin ei kai urheilumiehen tulisi menetellä, vaan seurata hienoja urheilusuorituksia, mutta kun ne nykyisin näyttävät kokonaan puuttuvan. Ei sytytä ei. Kyllä minä kovasti kaipaan Pertti ”Purtsi” Purhosta, Jorma Limmosta, Olli Mäkeä, Joni Nymania ja muutamia muita, joista lajia tuntematonkin saattoi aistia suuren mestarin otteet. Ja olympiamitaleita tuli Suomeenkin melkein kisoissa kun kisoissa, mutta nykyisin ei päästä edes mukaan.

Kyllä JTN teki ihan kunnioitettavan teon järjestäessään nämä ”Taren” muistokilpailut, mutta jonkinlaista mestarin kunnioittamista jäin kaipaamaan. Kaupunginjohtajan puhe oli sykähdyttävä, mutta ottelulista ei sitä ollut. Suurin osa ”matseista” oli keskinkertaisia kyhnäyksiä, joista sokea Reettakin näki, että ei siellä nyt aivan huipputekijöitä asialla ollut. Isäntäseura oli saanut kehään yhden miehen, joka varmaan paikkansa ansaitsi ja toinen jyväskyläläinen seura JyNy kaksi nuorta, jotka kyllä esiintyivät paremmin kuin monet vanhemmat, mutta joiden paikka ei ehkä kuitenkaan vielä ollut tämäntapaisissa juhlaturnauksissa. Ihan vaan henkilökohtainen mielipiteeni on, että lastentapahtumat ovat erikseen.

Kyllä kai meidän ”suuret nimet” muistoturnauksen ansaitsevat, mutta eivätköhän he ansaitsisi myös tasokkaan osanottajajoukon näihin turnauksiin. Ehkä meillä ei niitä tähtiä juuri nyt ole, mutta näytti Mira Potkonenkin joukosta puuttuvan. Turnauksen arvoa ei suinkaan paranna se, että kuuluttaja kertoo valmentajien ”meriittejä”, joita ei oikeasti ole ja jotka eivät ole aina edes totta.

Kukapa lajiamme arvostaa, jos emme me itse. Totesi ystäväni Matti Lantto, ja tässä asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä.