Pitääkö työstä saada palkka?

Heräsin taas aamulla ennen kukonlaulua ja tapani mukaan avasin radion. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, sillä hetihän se oli päivä pilalla. Mielestäni eräs maailman typerimpiä lauseita on ”kyllä työstä palkka pitää saada”. Tuon lauseen kuulin lähes ensimmäisenä avattuani tuon ihmeellisen viihdytyslaitteen. Ei taida olla sielläkään kovin suurta karsintaa esiintyjille olevan, sillä ei nyt ihan mitä vain pidä suustaan päästää. Tuollaiset lauseet ovat jokseenkin samaa luokkaa kuin ”minulle kuuluu”. Nuo ovat asenteita, joiden varassa lepää Suomen heikko kilpailukyky.

Ymmärrän kyllä hyvin noiden asenteiden syntymekanismin. Ne ovat imeneet voimansa ahneudesta ja kateudesta. Kun osa ihmiskunnasta näyttää näennäisesti saavan kohtuuttomia korvauksia siitäkin, että tekevät pelkkää vahinkoa tai eivät tee juuri mitään, herättää se pahaa verta ja juuri noita ”minulle kuuluu” -ajatuksia.

Kyllä kai asia todellisuudessa on niin, että kenellekään ei kuulu yhtään mitään, vaan kaikki pitää ansaita. Se on se selkäranka, joka pitää tämän yhteiskunnan pystyssä. Yhteiskuntaa murentaa se tosiasia, että hyvinkin monille maksetaan monin verroin se, minkä he todella olisivat ansainneet. Sehän se sitä pahaa verta ja kateutta herättää.

Tuo lause ”kyllä työstä palkka pitää saada” sai taas minut melkein kipeäksi ja meinasin jäädä sairaslomalle, kunnes huomasin, että eihän eläkkeellä ollessa voi jäädä lomalle. Ainakaan sairausloma minulle ei siis kuulu.

Työ on muutakin kuin rahanansaitsemiskeino, jonka tosiasian ovat joutuneet sisäistämään kotiäidit ja monet vapaaehtoistyötä tekevät ihmiset. Kun olen monellakin tällaisella sektorilla toiminut ja touhunnut, eikä mieleeni ole tullut lainkaan ajatus minkään rahallisen korvauksen saamisesta, olen kyllä ihmetellyt tätä yhteiskuntaa. Hyvänä esimerkkinä näen Kalajoen satamakirkon toiminnan, jota kymmenet vapaaehtoiset pyörittävät. Ihan lähimmäisenrakkaudesta he tuota työtä tekevät, enkä vielä kertaakaan ole kuullut kenenkään suusta noita lauseita. Ehkäpä heille ei kuulu mikään, eikä heidän palkkaansa makseta euroina. Satamakirkko ei toki ole ainut työ, jota pyöritetään vapaaehtoisvoimin, mutta se on hyvä esimerkki.

Onkohan tuohon sairaaseen ”minulle kuuluu” sarjaan laskettava sitten ne kaiken maailman poliittiset virkanimitykset, joiden mukaan milloin mikäkin virka kuuluu milloin millekin puolueelle. Se on tässä maassa jo niin yleinen käytäntö, että kukaan ei avaa suutaan sanoakseen, että eiköhän siihen virkaan kuuluisi nimittään pätevin ja ansioitunein sitä virkaa hakeva henkilö. Kyllä me kateelliset sitten mielemme pahoitamme, jos sattuu niin, että joku noista poliittisesti valituista isokenkäistä sitten odotusten mukaan joko epäonnistuu tehtävässään, koska hänellä ei ole siihen mitään pätevyyttä. Tai sitten poliittinen virtaus on kääntynyt sellaiseksi, että tuo henkilö on muutoin sopimaton. Emme toki pahoita mieltämme siitä, että näin on käynyt, vaan siitä, että tuo onneton tunari lisäksi palkintaan niin sanotulla kultaisella kädenpuristuksella ennen kuin hänelle isketään kalossin kuva ahteriin. Vastaavassa tilanteessa me normisuomalaiset saatamme saada pien päivärahan, kunhan ensin olemme viettäneet karenssiksi nimitetyn ajan pohtien kykenemättömyyttämme.