lauantai 6. toukokuuta 2017

Tasa-arvokysymys?

Vähän kerrassaan alkaa särkeä päätä ainainen höyryäminen tasa-arvosta, mutta kai se on suomalainen tapa. Kun joku asia on pinnalla ja muotia, yritetään sitä sitten vetää joka asiaan. Siinä menevät sitten puurot ja vellit sekaisin ja tasa-arvo nähdään samanlaisuutena. Onneksi on edelleen niin, että miehet ja naiset ovat erilaisia, johon kuuluu myös se, että meillä on joukko erilaisia ominaisuuksia. On siis yksinkertaisesti niin, että nuo ominaisuudet määrittävät myös meidän tekemisiämme. Aina on myös ollut miesten ja naisten töitä, jotka ovat muodostuneet ajan saatossa näiden ominaisuuksien ja luonnollisten taipumusten myötä. Myös kiinnostuksen kohteet ovat jo aikojen alussa olleet erilaisia, eikä sitä kukaan paheksunut ennen kuin keksittiin, että ei niin saa olla.

Muutama vuosi sitten joku keksi, että pitäisi olla sukupuolikiintiöt, jotka takaisivat erilaisissa järjestöissä, toimikunnissa, lautakunnissa ja muissa kunnissa yhtä monta mies- ja naispaikkaa. Tämä siitäkin huolimatta, että noihin aikoihin vain 20 – 30 prosenttia jommastakummasta sukupuolesta oli kiinnostunut jostakin tietystä asiasta. Kyllä se niin on, että en minä olisi halunnut Hintan Marttojen johtokuntaan, vaikka joku olisi ehdottanutkin. Se oli aihe, joka ei minua kiinnostanut, vaikka syöttinä olisi ollut tasa-arvo. 


Pahimmat vöyhöttäjät halusivat kieltää lasten sukupuolenkin. Kaikille piti tasapuolisesti hankkia leluiksi nukkeja ja leikkiautoja, vaikka sisäinen kiinnostus kertoi, että osa lapsista halusi leikkiä autoilla, kun taas osa oli enemmän nukkeihmisiä. Tasa-arvo vöyhkien mielestä ei lapsien sukupuoli saanut näkyä vaatetuksessakaan. Kaikkien olisi pitänyt pukeutua kuten kiinalaiset joskus ennen. Samanvärisiin haalareihin. Minun mielestäni tuo tasa-arvoinen pukeutuminen meni jo liian pitkälle. En millään suostunut ostamaan pojilleni hameita, enkä erityisen kiinnostunut ollut itsekään mekkoa päälleni vetäisemään. Minun lapsistani tuli siis tyttöjä ja poikia, eikä mitään tasa-arvo ongelmia ollut.

 
Yksinkertaisesti tuo tasa-arvovöyhötys on mennyt jo niin pitkälle, että en enää halua edes elää tässä yhteiskunnassa. Mielestäni raja on ylitetty silloin, kun jollekin erityisryhmälle aletaan laatia erillislakeja nimittämällä näitä jotenkin tasa-arvoisiksi. Hyvänä esimerkkinä on ns. ”tasa-arvoinen avioliittolaki”, jossa nimenomaan pieni vähemmistö saa oman lain, jolla romutetaan avioliiton alkuperäinen tarkoitus miehen ja naisen välisenä suhteena. Ainahan meidän avioliittolaki on ollut tasa-arvoinen. Se on kohdellut kaikkia kansalaisia samalla tavalla, eikä se ole ketään erotellut. Tällainenhan lain pitäisi olla. Nopeusrajoitukset koskevat kaikkia kuljettajia sukupuoleen katsomatta, samoin kuin rikoslakimme. Onneksi ei kukaan ole keksinyt, että kleptomaaneille säädettäisiin oma lakinsa, joka antaisi oikeuden pieniin varkauksiin, koska heillä on tällainen taipumus.

Ehkäpä urheilu on inhimillisyyden viimeinen linnake, jossa ihmisten sukupuoli otetaan huomioon ilman, että siitä tehdään erikoisen suurta numeroa. On hyvin vähän lajeja, joissa miehet ja naiset kilpailevat samassa sarjassa. Se nyt vaan on niin, että me olemme erilaisin eväin varustettuja ja meidän tulisi se hyväksyä. Erilaisuudessa ei ole mitään hävettävää, ja se meidän tulisi ymmärtää. Kyse ei ole pelkästään ulkonäöstä, ei fyysisestä voimasta eikä pukeutumisesta. Meidät on yksinkertaisesti tarkoitettu erilaisiksi, eikä varmaan suotta.

Olen ehdottomasti tasa-arvon kannattaja, mutta en tasapäistäjä. Eläköön se ero, joka yhä vielä on naisten ja miesten välillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti