Kun Minna Canth kirjoitti aikanaan näytelmän nimeltä Papin perhe, osui hän asian ytimeen, joka yhä vielä 2017 on ajankohtainen lähes meitä kaikkia koskettava. Kyseessä on oikeassa olemisen tarve, joka saa aikuisenkin ihmisen keräämään leikkikalut pois laatikosta ja perustaman oman hiekkalaatikon. Liekö tämä sitten suomalainen erikoispiirre, mutta vaikka pidän itseäni paljonkin maailmaa nähneenä, en ole tavannut aivan samanlaista vimmaa omien puolueiden, seurakuntien ja yhdistysten perustamiseen kuin juuri täällä Suomessa. Kuljemme maailmalla takki auki ylpeilemällä sillä, että ”Suomi on yhdistysten luvattu maa.” Toki sitä ilmenee jonkin verran kaikkialla, mutta mittakaava meillä Suomessa on aivan omaa luokkaansa. Olen usein hieman huvittuneena kommentoinut milloin mitäkin ”maailman parasta” asiaa, joka meillä Suomessa muka on sitä. Minä uskon kuitenkin, että tuo toteennäyttämättömien asioiden hehkuttaminen on jotain sukua tuolle yhdistysten ja puolueiden perustamiselle. Mielestäni molemmissa tapauksissa on kuitenkin kyse samasta ominaisuudesta. Huonosta itsetunnosta.
Papin perheen äiti oli tässä
modernisoidussa versiossa siis pappi ja piti rautaisella otteella ja raamatun
avulla miehensä tossun alla ja lapsensa kurissa, niin kauan kuin näistä kasvoi
aikuisia, tai lähes aikuisia. Yksi kerrallaan lapset repivät itsensä irti ja
ilmeisesti olivat ahdistuksessaan niin uskonnon kyllästämiä, että kaikki
radikaalitkin mielipiteet ajoivat uskonnon ohi. Perheen järkevä ja sovitteleva
isä tuli kerta toisensa jälkeen äidin jyräämäksi. Perheessä oli vain yksi
totuus, joka lopulta hajotti perheen.
”Halu olla aina oikeassa on
huonommuuden tunnetta” Tuon viisaan lauseen olen lukenut jostain
kirjallisuudesta. Sen jälkeen olen pyrkinyt erittelemään absoluuttiset
totuudet, vaihtoehtoiset totuudet ja mielipiteet toisistaan. Milloinkaan en ole
havainnut minkään asian paranevan sillä, että joku alemmuudentunteesta kärsivä
on pätemisen tarpeessaan perustanut uuden yhdistyksen. Lähes poikkeuksetta siitä
on seurannut jotain negatiivista, mutta tästä eivät nuo perustajat ole
juurikaan huolissaan, vaikka uskovat omaan kykenemättömyyteensä siinä määrin,
että eivät edes oleta pystyvänsä vaikuttamaan asioihin olemassa olevan puolueen
sisällä. Luulen, että kehityksen kannalta se olisi kuitenkin se ainut oikea
vaihtoehto. Kokemus on osoittanut, että uudet puolueet kuolevat varsin pian
tai, mikä pahempaa, pirstaloivat entisenkin puolueen voimattomaksi.
Näinhän on juuri Suomessa käynyt,
niin politiikassa, uskonnossa kuin urheilussakin.
Mitenhän olisi, jos lopulta
lakkaisimme olemasta ”maailman parhaita” ja asettuisimme siihen asemaan, jossa
oikeasti olemme. Ihan keskimääräisen hyvä valtio riidoistamme huolimatta. Emme
ihan parhaiden pohjoismaiden tasoa, mutta selkeästi muita kehitysmaita edellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti