Luopumisen vaikeus

Koetan todella välttää opettajamaista asennetta tätä blogia kirjoittaessani, sillä mikäpä minä olen enää ketään opettamaan. Pääsääntöisesti kerron omia kokemuksia, huomioita ja tuntemuksiani. Niihin saa samaistua tai olla samaistumatta.

Kun yhä vieläkin elän vaalien jälkitunnelmissa, en ole voinut olla huomioimatta, kuinka vaikeaa joillakin ihmisillä on luopua asioista, joita on tehnyt koko ikänsä. En koskaan ole ollut aktiivi poliitikko siinä mielessä, että minulla olisi ollut varsinaista pyrkyä minnekään, vaikka muutaman kerran olen ollut joissakin vaaleissa ehdokkaana. Ehkäpä monetkin meistä ja melkein kaikkia on kai pyydetty joskus. Varsin vastahakoisesti olen suostunut ja pari kertaa peräti kieltäytynytkin. Siksi kai en sitten tuota luopumisen tuskaa tuolla sektorilla ole koskaan tuntenut. Koomista on kuitenkin seurata joidenkin taarojen taaperrusta vaaleista toiseen, vaikka ajat sitten on tullut selväksi, että kovinkaan moni ei heidän palveluksiaan tarvitse. Se on se tietty elinkaari myös poliitikolla, vaikka se ei ehkä ole se taivallus kehdosta hautaan.

En tiedä, onko Paavo Väyrynen siirtänyt jalasmökkinsä Helsinkiin, mutta siellä hän nyt ehdolla näytti olevan ja sen verran ääniäkin sai, että taisi valtuustoon päästä. Luulen, että pääsääntöisesti helsinkiläiset eivät Väyrystä tarvitse, mutta Väyrynen tarvitsi helsinkiläisiä. Saattaa jopa ”kepukin” tarvita väyrystä, vaikka ei ”kepun” listoilta valtuustoon noussutkaan.

Aina on ollut, ja luultavasti aina tulee olemaan imisiä, jotka eivät kerta kaikkiaan suostu ymmärtämään, että heidän aikansa on ohi. Se näkyy luopumisen vaikeutena. Minä olen aina harrastanut yhteiskunnallisia asioita, ja se ilmenee näissä mielipiteissäni, joita jakelen sekä lehdissä, tässä blogissa ja myös ihan vaan keskusteluissa. Niin kauan kuin tämä on harrastus ja tapa eivätkä mielipiteeni aivan päätä huimaa, tulen varmaan tätä tekemään. Tästä tuskin tarvitsee luopua, ja jos joskus luovun, on siihen syynä dementia tai yksinkertaisesti väsyminen. Lupaan tehdä tämän ilman luopumisen tuskaa.

Olen minä oman tuskani kokenut, kun jouduin luopumaan lupaavasti alkaneesta urheilu-urastani jo varsin nuorena, autokolarin seurauksena. Ehkä minulla ei silloinkaan ollut riittävästi pyrkyä, mutta kävin oman taisteluni ja hävisin itselleni kuin miehet. Tiedän kuitenkin, mitä luopumisen tuska on, ja jos olet antanut jonkin asian hallita elämääsi, on melkein kuin elämä loppuisi, jos mitään ei tule sen tilalle.

Jotenkin tuntuu siltä, että kun on tultu siihen pisteeseen, että esimerkiksi mikään puolue ei enää tarvitse tuota ”kehäraakkia”, perustaa poliitikko uuden puolueen, joita siten Suomessa riittää. Selkeästi näyttää siltä, että vaikka mikään puolue ei miestä enää tarvitsisi, tarvitsee mies kuitenkin puolueen.

Sitä on liikkeellä muidenkin kuin vain vanhojen käkkäröiden keskuudessa.

Jotkut virallisesti puolueiden ulkopuolelle jääneet tai jätety, ovat keksineet aivan uuden itsensäviihdyttämiskeinon. He ovat ryhtyneet ikään kuin konsulteiksi, kertomalla valituille valtuutetuille, miten heidän tulisi järjestää hallinto. Asuessani Ruotsissa 60–70.-luvulla suunnittelin minäkin Pohjolan yhdysvaltoja. Kuluihan siinä aika, mutta tuskinpa maiden hallitukset olisivat neuvojani kovin vakavasti ottaneet, vaikka olisin ne saanutkin esitettyä.

Hyvä näin, sillä kyllä demokratian idea on kuitenkin se, että ne johtavat, jotka on johtamaan valittu, tuntukoon se kuinka katkeralta tahansa. Ei siihen oikeasti meitä ulkopuolisia konsultteja tarvita.

 

 

Lue lisää :-) : http://kohokohta.com/huumori/vitsit-konsultti-ja-lammaspaimen/